Ensin oli Eino E. Suolahden Helsingin neljä vuosisataa (1949), sitten Matti Klingen ja Laura Kolben Helsinki: Itämeren tytär (1999). Ne historian professori Henrik Meinander mainitsee tiedollisiksi kivijaloikseen, joskin Helsingin kaupungin kehitys on inspiroinut lukemattoman määrän tutkijoita, tulkkeja ja kommentaattoreita esittämään hyvinkin poleemisia näkökulmia.
Meinander on herrasmies kuten hän oli esimerkiksi kuvatessaan Carl Gustav Emil Mannerheimin elämää. Siinä missä monet muut tutkijat antavat asenteittensa ja valitsemansa materiaalin viedä, siinä Meinander on Helsingin historiaa kuvatessaan pidättyväinen, ei osoittele, eikä valitse puolta – paitsi valitsemalla tyynen asiatyylin.
Jos suomalaiset olisivat itse saaneet päättää – ketä sitten olivatkaan 1800-luvun alussa – Turku olisi hyvinkin saattanut pysyä Suomen pääkaupunkina. Venäjän keisari Aleksanteri I oli kuitenkin Helsingin kannalla – sijaitsihan se lähempänä kasvavaa painopistettä, Pietarin kaupunkia. Tsaari Pietari Suuren päätös perustaa se Nevan suulle 1703 oli tuleva onni Helsingille ja kirous Suomelle.
Helsingin hidas kasvuvauhti sai voimaa, kun Suomenlinnan työmaa alkoi nousta ensin Ruotsin, sitten Pietarin ja itäisen Suomenlahden turvatekijäksi. Aluksi vaara väijyi idässä, sitten lännessä.
Venäläiset saivat näyttöä siitä, että ulkovallat häiritsivät kaupungin turvallisuutta aina toisen maailmansodan loppuun saakka. Se selitti Karjalan kannaksen, saarten ja Hangon niemen luovuttamisen sodan jälkeen. Suomi ja Helsinki olivat liian lähellä Pietaria, jotta Neuvostoliitto olisi asialta voinut tai halunnut silmänsä sulkea.
Ruotsi luhistuu, Suomi irtoaa
Meinanderin Helsinki-historia sisältää paljon huomioita, pieniä yksityiskohtia, jotka lukija kokee ahaa-elämyksenä. Kun 1809 Venäjän ote Suomesta koveni, Ruotsi oli kuin halvaantunut. Suomenlinna siirtyi miehittäjien haltuun vailla dramatiikkaa, jollei siksi lue Meinanderin selittelevää huomautusta: Ruotsin laivasto ei päässyt linnoitusparan avuksi vaikeiden jääolosuhteiden vuoksi.
Pitkänsillan pohjoista kaupunkia kirja kuvaa kurjuudeksi: asuntopula, hygienia. Kirous jatkuu. Tänään huomaan Helsingin Sanomien kuvailevan seutua trendikkääksi, mutta Helsinginkadun ja Piritorin pimeys luetaan liian usein vain poliisin epäonnistumiseksi.
Kieliriidat Meinander selvittää diplomaattisesti. Mutta kun itse Josif Stalin vierailee kaupungissa vuoden 1917 lopulla ja kehottaa suomalaisia tovereitaan kaappaamaan kiireesti vallan, sosialidemokraatit menettävät järkensä. Pietari otti ohjat Helsingissä. Punakapinoitsijoiden päätöspöytäkirja olisi ollut taas karmeata kerrattavaa.
Kaupungin verinen historia siirtyy liukkaasti menneisyyteen, ja kansakunta löytää halun sopuun, jota itäisen naapurimme uhka varjostaa kuitenkin koko 1930-luvun. Eläähän Neuvosto-Venäjä yhä suurta lähetyskäskyä noudattaen: tehkää kaikista maista ja kansoista minun opetuslapsiani.
Silti Helsingin onnea ja menestystä on aina ihmetteleminen: miten se vain on kasvanut ja kukoistanut – tosin parin vuosikymmenen takaista mainostokaisua ei kuule enää siteerattavan: ”Helsinki, maailman tehokkain kaupunki”. Eikä siihen Meinanderkaan syyllisty.
Alvar Aalto ja ”Helsingin apinat”
Meinander otsikoi erään luvun kummallisesti: ”Rantojen valtaus”. Tuntuu kuin se kuvastaisi Suomenlahtea ja sen rantoja jonkinlaisena vastuksena. Kuin meri olisi vaara ja merenkulkijoita odottelevien perheiden surmansuu, suurena uhkana. Haasteesta ja tunnelmatekijästä onkin tullut Helsingin päättäjille ahneuden ja täyttömaiden pitopalvelu, jota kaupunki on hyödyntänyt viimeajat punavihreän vallan ja yhden äänen päätösenemmistön turvin kaupunkisuunnittelussaan.
Ennen kuin myöhempi akateemikko Alvar Aalto sai luvan osallistua Helsingin historiallisten rakennusten purkubuumiin, hänellä oli radikaaleja näkemyksiä keskustan suunnittelun suhteen. Onneksi keskustaan ulotetusta moottoritiestä ei tullut mitään, mutta maineen noustua hän halusi itselleen muistomerkkejä. Hauska on Meinanderin löytö vuodelta 1921, Aallon kolumni kuvailee vaikutelmia lentokoneesta ja kaupunkisuunnittelun taiteesta:
”(Johan Albrecht) Ehrenströmin ja (Johan Carl Ludvig) Engelin Helsinki oli tosiaan kauniisti ryhmitelty, mutta lentäjä kyllä huomaa, että apinat ovat olleet asialla ja pilanneet kovin paljon”.
Aavistikohan Aalto, että hän oli pian oleva yksi noista ”apinoista”, joita kaupunkisuunnittelijat pitivät liki jumalanaan?
Kaiken kaupunkiympäristön parissa tapahtuneen puuhastelun ohessa – onnistuneen ja peruuttamattoman – Meinander ristii kätensä kyynärpäitä myöten. Kirjan loppurivit ovat kuin hurskaan kirkkosaarnan nöyrä, epätietoinen (?) huokaus kohti taivasta:
”Helsingillä pitäisi olla hyvät mahdollisuudet kehittyä kaupungiksi, joka soveltaa kaikessa toiminnassaan kestäviä ratkaisuja, pitää hyvää huolta asukkaistaan, houkuttelee luovia ihmisiä muualta maailmasta ja toimii esikuvana muillekin kaupungeille. Tapahtuuko todella niin – se on tietysti toinen tarina.”
Tuo ”toinen tarina” olisi ollut syytä töniä kirjaan jo nyt.
Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia. Siltala 2025.
