Tyttäremme kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi. Hän koki samat murheet kuin kaikki muutkin ikäisensä nuoret. Kun elämän ja maailman piti avautua, se yhtäkkiä loksahtikin kokonaan kiinni.
Toisaalta, eipä ylioppilaskevät aikaisemminkaan ole ollut kovin riemuisa. Heti kirjoitusten jälkeen piti syöksyä kursseille ja päntätä pääsykokeisiin koko kevään ajan. Ei siinä ehditty paljoa hengähtää ja nauttia koulun ja kirjoitusten jälkeisestä vapaudesta. Lakkiaiset sentään sai kokea kesän kynnyksellä eikä sitten joskus, kenties…
Siinä vaiheessa, kun tyttären lukio oli vasta alkamassa, piti jo tehdä isoja ratkaisuja ainevalikoimasta, mihin suuntautua. Itse hän tietysti teki ratkaisunsa. Oma neuvoni oli, että valitsisi ja painottaisi juuri sellaisia aineita, jotka häntä itseään kiinnostavat, kuuntelematta huhupuheita siitä, mitä ehdottomasti muka kannattaa lukea.
Kyse ei ollut välinpitämättömästä ”tee mitä huvittaa” -neuvosta, vaan pyrin ajattelemaan myös lukion jälkeistä aikaa. Harva 15-vuotias vielä tietää, mitä aikoo tehdä aikuistuttuaan. Jos on tietävinään, se saattaa hyvin ollakin vanhempien päähän iskostama ajatus tai kaunis unelma. Aika harva voi jälkeenpäin muistella, että ”tiesin jo 15-vuotiaana, mitä minusta tulee.”
Mutta vaikka tietoa ei olisikaan, oma kiinnostus on aika hyvä arvaus siitä, mihin suuntaan omat ajatukset, kyvyt ja lahjat viittaavat. Ainakin se on paljon parempi arvaus kuin mitä löytyy keskittymällä lukemaan yliopistojen pääsykriteerien pistetaulukoita. Lisäksi kiinnostuksesta seuraa kaikkein tärkein opintojen siivittäjä ja helpottaja, oma motivaatio. Sen voimalla ylittää vuoriakin, kun taas motivaation puuttuessa pieninkin kynnys voi olla liian korkea.
Tytär sattui valitsemaan yhdeksi aineeksi pitkän matikan, koska se kovasti kiinnosti häntä. Lukion alkuvaiheessa matikka olikin hänen ehdoton suosikkinsa ja ilonaiheensa, mutta sitten jossain vaiheessa tultiin kohtaan, jossa tuntui nousevan seinä vastaan. Loppu olikin ilon ja riemun sijasta välillä kovinkin tuskallista puurtamista, mutta kirjoitusten tulos oli kuitenkin melkoinen työvoitto. Hän sai paremman arvosanan kuin isänsä, jos sitä nyt voi pitää erityisenä meriittinä.
***
Kahden tyttäremme opintoja läheltä seuratessa olen seurannut myös keskustelua jatko-opintoihin pääsystä ja silloin tällöin osallistunut siihen itsekin. Oma mielikuvani on, että harvasta aiheesta on vallalla niin paljon harhakäsityksiä kuin tästä.
Kun esimerkiksi pitkän matikan huippuarvosanoista saa korkeat pisteet yliopistojen valinnoissa, keskustellaan ikään kuin nuo harvat matikan ällän kirjoittajat sitten täyttäisivät kaikki opiskelupaikat ja syrjäyttäisivät muut, jotka tietenkin paremmin ansaitsisivat sisäänpääsyn.
Ei oikein hahmoteta, että noita huippupisteiden saajia on tavattoman vähän, ja he suuntautuvat lähinnä aloille, joissa tuosta osaamisesta aidosti onkin suurin hyöty. Eivätkä he läheskään täytä edes niiden alojen paikkoja. Ja että he tulisivat valituiksi, vaikka joutuisivat käymään minkä tahansa valintakoemyllyn läpi.
Voi olla, että joku korkeiden matikkapisteiden nuori kaikesta huolimatta suuntautuu vaikka humanistisiin opintoihin. Sekin on pelkästään myönteistä. Olisi loistavaa, jos vaikkapa meidän toimittajien joukkoon silloin tällöin eksyisi joku laskutaitoinenkin.
***
Yksi huvittavimmista ajatusluutumista on se, että raskas valintakoemalli muistellaan hyväksi, koska ”minäkään en olisi päässyt opiskelemaan ilman valintakokeita.” Eihän aikaisemmin käytännössä kukaan päässyt jatko-opintoihin muulla tavoin, ja laajalti käytössä oli vielä kaikkein raskain malli, yo-todistuksen ja pääsykokeiden yhteispisteet. Ja kuka sanoo, etteikö joku vanhassa mallissa ulos jäänyt olisi paremminkin ansainnut paikkansa kuin minä itte? Sattui vain olemaan flunssassa tai migreenissä ratkaisevana koepäivänä, ja minä itte vastaavasti onnekas.
Mutta palataan tuohon lukion alkuvaiheeseen. Nyt ylläpidetään käsitystä, että nykymallissa, jossa jatkoon pääsee joko suoraan yo-todistuksella tai pääsykokeella, pitäisi tulevaisuus tietää jo lukion alussa, toisin kuin ennen.
Onneksi todellisuus ei ole ihan tuollainen. Lukio on työläs ja nuorten koululaisten paineet ovat kovat. moni kokee näissä paineissa suurtakin ahdistusta. Mutta toisin kuin usein väitetään, jatko-opintojen valintamalli sentään muuttui parempaan suuntaan. Sillä juuri vanhassa mallissa piti tietää mahdollisimman varhain, mille alalle suuntautuu, ja sitten pitää siitä härkäpäisesti kiinni.
Tämä varsinkin silloin, kun valinnat painottuivat yo-todistuksen ja pääsykokeiden yhteispisteisiin. Piti siis varhain päättää, mihin yhdelle alalle suuntautuu, keskittyä siihen sopiviin aineisiin, kirjoittaa hyvin ja hypätä sitten juuri tuon alan pääsykoekurssille. Ja mikä pahinta, jos onni ei potkinut ensi yrittämällä, seuraavana vuonna sitten sama uusiksi, koska kaikki siihenastinen työ olisi mennyt hukkaan. Ja sama vuodesta toiseen.
Nytkin on lukiossa ponnisteltava, jos haluaa hyvät tulokset. Mutta mieli voi vapaammin muuttua matkan varrella, paperit voi pistää sisään monellekin alalle, eikä tarvitse siiloutua ikuisesti sen yhden unelma-alan varaan. Ja jos yo-paperit ovat huonot, on yhä edelleen muita teitä jatkoon. Pääsykokeet, avoin yliopisto, muut opinnot…
***
Meillä tytär pääsi opiskelemaan alalle, joka häntä on eniten kiinnostanut. Pitkästä matikasta siinä ei tainnut olla mitään hyötyä. Nyt odotellaan, että lakkiaisia päästäisiin juhlimaan vihdoin kesän päätteeksi. Jos korona suo.
