Ranskalainen politiikantutkija ja filosofi Pierre-André Taguieff käsittelee vuonna 2015 ilmestyneessä teoksessaan Nationalismin kosto: Uuspopulistit ja muukalaisvihaajat vyöryvät Eurooppaan (La revanche du nationalisme. Néopopulistes et xénophobes à l’assaut de l’Europe, Puf) äärioikeistolaisten puolueiden ja aatemaailman moniulotteisuutta.
Taguieffin mukaan äärioikeiston käsitteestä ei ole mahdollista muodostaa sisäisesti ristiriidatonta yleismääritelmää tai johdonmukaista mallia. Hänen mukaansa äärioikeistoksi kutsuttujen suuntausten välillä ei ole riittävää opillista yhteneväisyyttä ja myös vähimmäistason yhteensopivuus jää usein vaillinaiseksi. Vaikeusastetta lisää äärioikeistolaisten puolueperheiden läheinen suhde toiseen on ongelmalliseen ilmiöön eli populismiin.
Tästä johtuen äärioikeistolaisuus sijoittuu usein poleemisten ilmausten ja yleisluontoisen sanaston väliin. Samaa sanastoa käyttävät niin tutkijat, toimittajat kuin poliitikotkin.
Kolme peruslähtökohtaa
Äärioikeiston historiaa tarkasteltaessa sen yhteys 1920- ja 1930-lukujen eurooppalaisiin autoritaarisiin ja fasistisiin liikkeisiin on ilmeinen. Taguieffin mukaan historiankirjoitus on usein määritellyt tämän viiteryhmän ”äärioikeistolaiseksi” tai käsitellyt sitä ”radikaalin oikeiston” viitekehyksessä.
Filosofi määrittelee äärioikeistolaisuudelle historiallisessa mielessä kolme peruslähtökohtaa. Ensimmäinen on niin sanottu aggressiivinen nationalismi. Usein tämä ajattelu on johtanut myös laajentumishaluiseen ulkopolitiikkaan.
Toinen keskeinen lähtökohta liittyy antipluralistiseen ajatteluun, jossa yhteiskunnallinen moniäänisyys menettää merkityksensä ja sen tilalle tulee autoritaarinen johtajuus ja vallankäyttö. Kolmas tärkeä ulottuvuus on eksklusiivinen lähestymistapa yhteiskuntaan, jossa tietyt vähemmistöt suljetaan tietoisesti yhteiskunnan ulkopuolelle. Äärioikeistolaisuudelle ja fasismille voidaan siten tietyin ehdoin asettaa yhtäläisyysmerkit.
Historiallisessa mielessä Pierre-André Taguieff liittää äärioikeistoon myös pyrkimyksen vallan kaappaamiseen väkivalloin ja suunnitelman diktatuurin pystyttämisestä. Näihin liittyy poliittinen ohjelma, jossa on muukalaisvihamielisiä, rasistisia tai antisemitistisiä tavoitteita tai yleisemmin epäoikeudenmukaisesti eriarvoistavia ja syrjiviä pyrkimyksiä.
Nykyiset eurooppalaiset äärioikeistoon tai laitaoikeistoon liitettävät puolueet eivät ainakaan toistaiseksi edusta Taguieffin kuvaamaa historiallista käsitteistöä. Viiteryhmään liitettävät parlamentaariset puolueet toimivat pääsääntöisesti vaalidemokratian ja parlamentaarisen järjestelmän puitteissa.
Taguieffin kriteerit osoittavat kuitenkin sen, miten nykyisten äärioikeistolaisten, oikeistopopulististen ja kansalliskonservatiivisten puolueiden sekä historiallisen äärioikeiston väliin jää merkittävä harmaa alue. Nyt ajankohtainen Saksan AfD sijoittuu kiinnostavasti juuri mainitulle alueelle.
Äärioikeistolaiset puolueet elävät ajassa
Äärioikeistoon liitettävien puolueiden arvopohjat eivät myöskään ole aina yhteismitallisia. AfD, Ranskan Kansallinen liittouma ja Italian Italian veljet ovat poliittiselta DNA:ltaan ja tavoitteiltaan toisistaan poikkeavia puolueita.
Puolueet myös poikkeavat toisistaan. Ranskassa se korostuu erityisesti Kansallisen liittouman sisäisissä jakolinjoissa. Puolueessa on aina ollut sisäisiä jännitteitä, jotka ovat pysyneet toistaiseksi taka-alalla osin taitavien johtajien ansiosta, osin sen vuoksi, ettei puolue ole vielä ollut suoraan kiinni vallan kahvassa.
Kansallisen liittouman filosofiassa on vähintäänkin heijastumia myyttisestä käsityksestä homogeenisesta kansakunnasta. Ajattelussa on piirteitä vuosisadan vaihteen modernista nationalismista , jota edusti kirjailija ja yhteiskunnallinen ajattelija Maurice Barrès (1862–1923).
Vuosisadan vaihteessa vaikuttanut Barrès toi moderniin nationalismiin ajatuksen juurtuneisuudesta (enracinement), maasta, historiasta ja kollektiivisesta identiteetistä. Barrèsin nationalismissa kansakunta ei ole vain kansalaisten muodostama juridinen yhteisö, vaan historiallisesti rakentunut yhteisö, johon ihminen on juurtunut.
AfD:n politiikan yksi lähtökohta on taas vahva etnonationalistisuus. Tässä etninen tausta ja kansallinen perintö ovat politiikan peruslähtökohtia. AfD julistaa mielellään myös edustavansa eurooppalaista valistukseen perustuvaa kulttuuriperintöä. Puolueen jäsenistöllä on kuitenkin samanaikaisesti ollut yhteyksiä erilaisiin uusnatsijärjestöhin.
Puolue on tällä hetkellä myös jopa Ranskan Kansallista liittoumaa huomattavasti Venäjä-myönteisempi, ja se suhtautuu Ukrainan tukemiseen kriittisesti. AfD:n puheenjohtaja Alice Weidel on jo pitkään kannattanut suhteiden normalisointia Vladimir Putinin Kremlin kanssa. AfD:n politiikassa on ollut leimallista myös kriittinen suhtautuminen Natoon. Tässä on nähtävissä yhteistä maaperää Ranskan Kansallisen liittouman kanssa.
Italian pääministeri Giorgia Melonin johtama Italian veljet on puolestaan taustaltaan kansalliskonservatistinen puolue. Meloni korostaa kristillisen Euroopan perinnettä ja hän näkee eurooppalaiset arvot nimenomaan kristillisessä viitekehyksessä. Pääministeri on tehnyt myös selkeän pesäeron Italian veljiin usein liitettyyn fasistiseen historiaan.
Ulkopolitiikassa Meloni tasapainoilee kansallisen suvereniteetin ja toimivien EU-suhteiden välillä. Hän on pysynyt lojaalina EU:n instituutioille ja huomioinut Italian velkaisen julkisen talouden realiteetit. Hänen kaudellaan ei ole nähty populistisia irtiottoja EU:n talouskurista, ja pääministerin suosio on säilynyt vakaana.
Erot Italian veljien, AfD:hen ja Kansallisen liittouman välillä ovat tässäkin suhteessa huomattavia. Italian veljet ovat vallassa ja Melonin pääministerikausi osoittaa, miten ennakkoon epäilty poliitikko voi nousta vastuun myötä vakaaksi ja ennustettavaksi johtajaksi.
Äärioikeiston kehäpäätelmä
Yhteenvetona äärioikeistolaisuus näyttäytyy koherentin ideologian sijaan väljänä poliittisena käsitteenä ja tendenssinä. Jos Taguieffin omia, tiukkoja objektiivisia kriteereitä sovelletaan johdonmukaisesti, Ranskan Kansallista liittoumaa tai Italian veljiä on suorastaan mahdotonta sijoittaa historiallisen äärioikeiston kategoriaan. Kumpikaan puolue ei tavoittele autoritaarisen hallinnon perustamista, väkivaltaista vallankaappausta tai poliittisen järjestelmän muuttamista diktatuuriksi.
Äärioikeistosta käytävässä julkisessa keskustelussa voi näin syntyä monessa tapauksessa kehäpäätelmä, jota Taguieffin tiukat kriteerit eivät niinkään ratkaise vaan paljastavat. Julkisessa keskustelussa syntyy ongelma, jos puolue tai yksittäinen poliitikko määritellään ensin äärioikeistolaiseksi, ja sen jälkeen ominaisuuksia käytetään saman määrittelyn perusteluna.
Tällöin väitettä ei enää perustella puolueesta tehdyillä havainnoilla, vaan puolueesta tehdyt havainnot tulkitaan ennalta annetun luokituksen kautta. Tämän keskustelun ja syyttelyn lopputulos on ollut toisinaan varsinkin Suomessa surkuhupaisaa seurattavaa.
Esimerkkeinä tästä ovat olleet mm. vasemmiston johtavien poliitikkojen, kuten europarlamentaarikko Jussi Saramon (vas./GUE/NGL) ulostulot Euroopan parlamentissa. Äärioikeistolaisuudesta ja radikaalioikeistolaisuudesta on jo nyt tullut poliittinen leimakirves, joka kertoo enemmän luokittelijan suhtautumisesta puolueeseen kuin itse puolueen poliittisesta luonteesta.
Saksan vaalien merkitys
Saksan tiedustelun äärioikeistolaiseksi luokitteleman AfD:n sunnuntain vaalivoitto asettaa valtavirtapuolueet kiusalliseen tilanteeseen. Vaalitulosta voidaan tulkita ainakin alueellisena äänestäjien protestina liittokansleri Friedrich Merzin johtamalle hallitukselle.
Ennätyksellinen äänestysaktiivisuus kertoo myös siitä, miten AfD on kyennyt saamaan omat kannattajansa mutta myös laajemmin äänestäjät uurnille. Jos AfD:ää tulkitaan populistisessa viitekehyksessä, onnistui se toimimaan populismin oppikirjan mukaisesti. Puolue on vuosien aikana saanut politiikan esityslistalle ongelmia, joista valtavirtapuolueet mielellään vaikenevat. Lopulta se johti aktiiviseen äänestämiseen ja vaalivoittoon.
On kiinnostavaa nähdä, mitä Saksassa tapahtuu seuraavaksi niin liittovaltio-kuin osavaltiotasollakin. Vaalivoiton saavuttaneen puolueen kategorinen ulossulkeminen poliittisesta yhteistyöstä kääntyy lopulta aina edustuksellisen demokratian hengen vastaiseksi. Viime kädessä ulossulkeminen syövyttää sisältäpäin koko järjestelmän uskottavuutta.
Demokratian pelisääntöihin pitäisi kuuluu vaalituloksen kunnioittaminen, kansantahdon kuuleminen ja poliittisen linjan tarkistaminen silloinkin, kun vaalitulos on ollut epämieluinen. Vaalivoitto tuo mukanaan voittajalle aina myös vastuun ja yhteistyön elementin. Tämä lainalaisuus koskee myös AfD:tä.
