Onko miellyttävämpää kohdata toinen ihminen, kun avaa ja lukee tältä saamansa kohteliaan kirjeen. Ystävälle kirjoittaja saattoi suoda kritiikkiäkin, mutta hallitsijalle ei käyty keisarinajan Roomassa tai sitä ennenkään rähjäämään – ei kirjeitse eikä suusanallisesti.
Plinius nuorempi (n. 63-113) toimi tärkeissä tehtävissä suuren osan elämästään keisari Trajanuksen hallitessa vuosina 98-117. Plinius oli korkeasti koulutettu, sivistynyt ja saavutti mainetta erinomaisena oikeuspuhujana. Hän suoritti sotapalveluksensa Syyriassa, kohosi senaatin jäseneksi ja kansantribuuniksi. Lahjoillaan hän kykeni vaikuttamaan aikansa päättäjiin.
Ystävilleen hän kirjoittaa arkipäiväisistäkin asioista ja nauttii vetäytymällä sivummalle, kuten moni joka haluaisi keskittyä hengenviljelyyn:
”Olen viettänyt koko tämän ajan ihanassa rauhassa kirjoitustaulujeni parissa. Kuinka se on käynyt päinsä kaupungissa, kysyt ehkä. Täällä on kilpa-ajot, eikä sellainen huvitus kiinnosta minua vähääkään. Ne eivät tarjoa mitään uutta, ei mitään vaihtelua, ei mitään, mistä ei saisi tarpeekseen ensinäkemältä… niin monet tuhannet haluavat lapsellisesti yhä uudelleen nähdä hevosten juoksevan ja miesten seisovan vaunuissaan.”
Kuin tämän päivän formulakisat tai loputtomasti rullaavat joukkuepelien ottelusarjat. Plinius oli tavattoman ahkera. Varsinkin keisari Trajanuksen hyvänä ystävänä ja maaherrana ollessaan hänellä on mahdollisuus hallita varsin itsenäisesti provinssejaan. Mutta siinä samalla runsassanaisuudellaan – millä hän on yhteydessä myös ystäviinsä – hän jopa vaivaa keisariaan turhankin pienillä yksityiskohdilla.
Olkootkin vaikka suosion, huomion tai luvan kerjäämistä, Pliniuksen kirjeet valottavat tuon virkamiehen uutteruutta ja halua kertoa rehellisesti muun muassa keisarille, mitä hänellä on mielessään.
Alaisilleen lempeä, moitteita vertaisilleen
Plinius tarkoitti hyvää, kun hän halusi rakentaa moneen kertaan epäonnistuneita veden kuljetusreittejä. Hän selostaa Como-järven rannalle rakentamiaan ylellisiä huviloita. Hän ei ollut ahne, mutta taloudelliset resurssit tekivät yltäkylläisen elämän mahdolliseksi. Hän koki 17-vuotiaana Vesuviuksen tuhoisan purkauksen, ja onnistui pakenemaan Napolin lahdelta turvaan.
Plinius kirjoitti ystävälleen Maximukselle – joka sai Kreikasta maakunnan hallittavakseen – että pikkuvaltioiden olemassaoloa tuli kunnioittaa:
”Muista että olet menossa Ateenaan ja tulet hallitsemaan Spartaa. Olisi julmaa raakaa ja sivistymätöntä riistää niiltä vapauden varjo ja nimi, ainoat, jotka siitä enää ovat jäljellä.”
Juuri näinhän valtiot ja kansat voisivat yhteen sulautuessaan menetellä, mikseivät tämän päivän yritykset toisiaan yhteen liittäessään.
Aina keisari ei yhtynyt Pliniuksen ehdotukseen. Tämä oli ollut tarkastusmatkalla Nikomedeiassa, jossa tulipalo oli tuhonnut yksityisasuntoja ja kaksi huomattavaa temppeliä.
”Hyvä keisari, harkitse siis, olisiko mielestäsi aiheellista perustaa palokunta… Minä huolehtisin siitä, että jäseniksi otetaan vain ammattimiehiä ja että heille myönnettyjä oikeuksia ei käytetä väärin. Niin pientä joukkoa ei ole vaikea valvoa.”
Mutta keisaripa näpäyttää kirjeessään:
”Riippumatta siitä, mitä nimeä ja millaisin perustein me käytämme niistä miehistä, jotka ovat liittyneet yhteen jotakin tarkoitusta varten, heidän järjestönsä saavat pian poliittisen luonteen. Sen vuoksi on parempi hankkia palokalustoa ja kehottaa talonomistajia sammuttamaan palot itse ja tarvittaessa turvautumaan paikalle tulleiden apuun.”
Ei aina lempeä vallankäyttäjä
Plinius nuorempi toimi keisarien käskyjen mukaan. Kirjeiden perusteella hän oli alaisiaan kohtaan lempeä, mutta vertaisiaan hän saattoi kritisoida näiden ylimielisyydestä. Hän syyttää kanssaihmisiään välinpitämättömyydestä tai päivällisvieraan kiittämättömyydestä. Hän halveksii Trimalkion pitojen kaltaisia mässäilyitä:
”… mutta sinä pidit parempana jonkun toisen päivällisiä – ostereita, siankohtua, merisiilejä ja espanjalaisten tanssityttöjen esityksiä.”
Paremmaksi vaihtoehdoksi hän suosittelee omia vaatimattomampia ja sivistyneempiä pitojaan: ”kuulla otteita huvinäytelmistä, luentaa, lyyransoittoa tai kaikkia näitä, tunnethan anteliaisuuteni.”
Ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan puoliväliin mennessä kristinusko oli levinnyt nopeasti jo Roomaan saakka. Siksipä siitä tuli ongelma, juutalaisten ja kristittyjen välit kiristyivät. Rooman palo vuonna 64 antoi keisari Nerolle mainion syyn aloittaa kristittyjen vaino. Tilanne saa joukkomurhien luonteen, mistä Plinius on huolissaan.
Keisari Trajanus saa kirjeen, jossa Plinius kysyy kristittyjä vastaan kohdistettujen oikeudenkäyntien kriteereistä. Rangaistaanko kristinuskon tunnustamisesta, jos siihen ei liity rikoksia? Plinius itse on joutunut toteuttamaan kristittyjä kohtaan julmuutta, mutta on ilmiselvästi lain jakajana epätietoinen päätöstensä perusteista. Trajanus on vastauksessaan sekä ankara että armelias:
”… jos joku kieltää olevansa kristitty ja todistaa sen käytännössä, siis rukoilemalla jumaliamme, hän saa katumuksen vuoksi armahduksen, vaikka hänen menneisyytensä olisi epäiltävä. Nimettömät ilmiannot eivät saa vaikuttaa minkään syytteen nostamiseen. Niistä muodostuu vaarallinen ennakkotapaus, ja ne ovat ajallemme sopimattomia.”
Plinius nuorempi: Kirjeitä keisariajan Roomasta. Gaudeamus 2019.
