Vladimir Putin on perustellut pian kymmenen kuukautta jatkunutta veristä hyökkäyssotaansa Ukrainaa vastaan muun muassa maan Nato-jäsenyyden estämisellä ja taistelulla natsismia vastaan. Molemmat ovat brittitutkija Judy Dempseyn mukaan tekosyitä, sillä Venäjän presidentin tosiasiallisena tavoitteena on Ukrainan valtion ja kansakunnan tuhoaminen.
– Ei ole lainkaan varmaa, että kaikki Euroopan maat ovat käsittäneet Putinin tavoitteen. Hänen hellittämätön sotansa on nimittäin avannut merkittäviä jakolinjoja EU:n sisällä. Se, miten niistä selvitään, saattaa määrittää Euroopan tulevan turvallisuusarkkitehtuurin, Carnegie Europe -ajatushautomon tutkijana ja Strategic Europe -lehden päätoimittajana toimiva Dempsey toteaa tuoreessa artikkelissaan.
Ensimmäinen jakolinja liittyy hänen mukaansa toisen maailmansodan raunioilta käynnistyneen Euroopan yhdentymisen luonteeseen rauhanprojektina.
– Taloudellista vahvuuttaan lukuun ottamatta EU on pehmeän voiman organisaatio, jonka turvallisuuden Yhdysvallat takaa. Se on voima, jonka Venäjä-suhteita ovat pitkälti muovanneet Ranska ja Saksa – entiset vastustajat, jotka sotivat vuosisatojen ajan ja onnistuivat lähentymään toisiaan vuoden 1945 jälkeen, hän muistuttaa.
Saksa on hänen mukaansa harjoittanut 1960-luvulta lähtien politiikkaa, jolla on tavoiteltu kaupankäyntiin perustuvaa keskinäisriippuvuutta ensin Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän kanssa. Kaasuputkihankkeet ovat olleet eräs tämän politiikan käytännön ilmentymä.
– Nyt on selvää, että kuuroille korville kaikuneista keskieurooppalaisten esittämistä varoituksista huolimatta tästä riippuvuudesta tuli Kremlin väline Euroopan heikentämiseksi ja jakamiseksi. Eurooppalaiset maksavat parhaillaan erittäin kovaa hintaa Saksan kritiikittömästä riippuvuussuhteesta venäläiseen kaasuun, hän toteaa.
Sorrettujen kokemuksia on kunnioitettava
Toinen jakolinja johtuu Judy Dempseyn mukaan eroista EU:n jäsenvaltioiden historiallisissa kokemuksissa ja niihin perustuvissa uhkakuvissa. Eurooppalaista rauhanprojektia rakennettiin aluksi vuosikymmenten ajan ilman, että rautaesiripun taakse kommunismin ikeeseen jääneet Keski- ja Itä-Euroopan kansakunnat saivat ääntään kuuluviin.
Nyt etenkin Ranska ja Saksa hahmottelevat uutta eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria, jossa Venäjän halutaan olevan mukana, kun taas itäeurooppalaisille turvallisuus tarkoittaa nimenomaan puolustautumista Venäjää vastaan, Dempsey sanoo.
– Tämä selittää myös sen, miksi itäeurooppalaiset haluavat EU:n ja Naton tekevän kaikkensa Ukrainan puolustamiseksi. Heidän omilla historiallisilla ja kulttuurisilla kokemuksillaan elämisestä Neuvostoliiton kommunistisen järjestelmän varjossa on suuri vaikutus siihen, miten he näkevät Ukrainan taistelun itsenäisyytensä ja suvereniteettinsa puolesta, hän toteaa.
Syvenevät näkemyserot läntisten ja itäisten jäsenmaiden välillä eivät ole Dempseyn mukaan suinkaan hajottamassa EU:ta, mutta luovat keskinäistä kaunaa, elleivät molemmat osapuolet tunnista eroavaisuuksia historiallisissa kokemuksissaan sekä käsityksissään turvallisuudesta ja Venäjästä.
– Ukrainan vastaisen sodan olisi oltava katalysaattori, joka saa eurooppalaiset ymmärtämään, miksi heidän erilaisilla historiallisilla kokemuksillaan on merkitystä ja miten ne voivat muokata maanosan turvallisuusratkaisuja tulevaisuudessa, hän painottaa.