EU:n sisällä vellovat taas muutoksen aallot, joiden vaikutuksia kannattaa seurata, kun ne alkavat iskeä rantaan. Vuodenvaihde tuo EU-valtasuhteisiin mukanaan uuden neuvoston puheenjohtajamaan ja Saksan uuden liittokanslerin ja hallituksen.
EU:ta tasapainottavaksi johtajaksi mielletty Angela Merkel ei enää ole Saksan liittokansleri ja EU-maat yhteen liittävä voima, kompromissien hakija. Saksan sisäisten muutosten vuoksi EU:ssa haetaan selvästi nyt uudenlaista painopistettä.
Maat hakevat omaa paikkaansa muuttuvassa maisemassa: Ranska ja Italia esimerkiksi solmivat marraskuun lopussa uuden yhteistyösopimuksen, joka linjaa kahden maan uudenlaista yhteistyötä. Sillä haetaan keskeisempää keskeisempään asemaa EU-päätöksenteossa.
Ranskan puheenjohtajuuskausi alkaa tammikuun alussa ja maan aikomukset ja tavoitteet alkavat tarkentua, kun presidentti Emmanuel Macron esitteli Ranskan EU-puheenjohtajakauden painopisteitä viime viikolla.
Niitä ovat muun muassa Schengenin uudistaminen, minimipalkka, hiilidioksidipäästöjen vähentäminen, kasvu ja puolustuspolitiikka. Ranskan puheenjohtajakaudella on tarkoitus saattaa maaliin myös EU:n isot digilainsäädännöt, digipalvelu- ja digimarkkinasäädös.
Toisaalta Ranskassakin on edessä seuraavat presidentinvaalit ensi huhtikuussa. Istuva presidentti Emmanuel Macron ei vieläkään ole ilmoittanut ehdokkuudestaan, vaikka se lähes varmaa onkin. Macron näyttää myös olevan vaalien ennakkosuosikki, vaikka sekalaiset ehdokkaat äärioikealla sekoittavat pakkaa. Ranskan sisäpolitiikalla on kuitenkin mahdollisuus sekoittaa Ranskan puheenjohtajakautta, jos vaaleissa tapahtuu jotain yllättävää.
Saksan viime viikolla valtaan astunut uusi hallitus puhaltaa muutosta koko EU:hun. EU:n keskeisessä voimassa tapahtuu iso muutos, kun Saksan kristillisdemokraatit ovat ensimmäistä kertaa vuosikausiin oppositiossa.
Sosiaalidemokraattien voimaantuminen näkyy jo nyt EU-politiikassa, myös Euroopan parlamentissa. Saksan uusi hallitus on aiempaa EU-hakuisempi, uudistava ja sosiaalista Eurooppaa edistävä. Se on tehnyt myös mielenkiintoisia sisäpoliittisia avauksia, jotka voivat heijastua eurooppalaiseenkin keskusteluun.
Saksan uuteen hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite kehittää EU:ta kohti liittovaltiota – mitä se sitten varsinaisesti tarkoittaakaan. Eri EU-maille liittovaltio tarkoittaa eri asioita. Onhan Saksa itsekin liittovaltio. Myös Ranska ja Italia haluavat tiivistää unionia marraskuisen Quirinale-sopimuksensa mukaan. Sopimus syventää Ranskan ja Italian yhteistyötä monessa asiassa. Näiden merkkien on nyt joissain analyyseissä nähty vievän EU:ta federalisaation suuntaan.
Siitä kuitenkin ollaan vielä kaukana. Ranskan ja Italian sopimuksessa federalisaatiota ei edes sanana mainita, vaikka EU-integraatiota maat haluavatkin vahvistaa. Ulko- ja puolustuspolitiikka ovat sopimuksen ydin, ja puolustusyhteistyön syventämistä ajaa myös Saksa. Sille on nykyisessä kansainvälisen politiikan ilmastossa selkeät syynsä – ja myös selkeä tarve.
Afganistanin ja Valko-Venäjän tapahtumat viimeisimpänä ovat olleet omiaan herättämään Eurooppaa siihen, että tarvetta yhteiselle puolustukselle on. EU on koko ajan vahvemmin Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailun välissä. Siihen on hankala vastata, jos olemme kahden suurvallan välissä hajanaisena ja erimielisenä.
Myös esimerkiksi ilmastonmuutoksen eteneminen on myös tekijä, joka kiristää turvallisuuspoliittista tilannetta. EU:n pitääkin miettiä tarkasti uudestaan sitä, miten turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa voisimme tehdä yhteistyötä.
EU:n perussopimusten avaaminen tuntuu tällä hetkellä varsin kaukaiselta mahdollisuudelta. Konkreettisesti federalismin tielle ei olla astumassa. Uudet avaukset sen sijaan ovat aina tervetulleita muuttuvassa maailmassa, jossa EU:n pitää tehdä jämäköitä avauksia ja olla merkittävä geopoliittinen toimija. Isojen Euroopan maiden sisäpoliittiset tuulet voi ottaa myös mahdollisuutena. Muutos ja luovat ehdotukset tuovat aina mukanaan myös mahdollisuuksia.
