Liittoutuneet upottivat toisen maailmansodan jälkeen Itämereen yli 50 000 tonnia kemiallisia aseita, joista valtaosa oli takavarikoitu natsi-Saksalta. Upotukset tehtiin Neuvostoliiton valvonnassa, ja itänaapuri salaa edelleen tiedot upotuspaikoista.
Tärkeimmät upotuspaikat ovat silti tiedossa. Nykytiedon valossa Suomen aluevesillä ei ole kemiallisten aseiden upotuspaikkoja.
– Suurimmat kemiallisten aseiden upotuspaikat Itämeren alueella sijaitsevat Bornholmin sekä Gotlannin syvänteissä. Lisäksi Pohjanmerelle, Skagerrakin alueelle Norjan ja Ruotsin väliin, on upotettu arviolta 170 000 tonnia kemiallisia aseita, kertoo kemisti, FT Hanna Niemikoski (kuvassa) Suomen ympäristökeskuksesta.
Upotukset toteutettiin vaihtelevasti: kalastajille annettiin yksittäisiä ammuksia, aseita sisältäviä puulaatikoita tai tynnyreitä mereen heitettäviksi. Viranomaiset upottivat lisäksi kokonaisia asekontteja ja kemiallisilla aseilla lastattuja laivoja. Kalastajilta aseita on Niemikosken mukaan päätynyt satunnaisiin paikkoihin, ja lisäksi ne ovat saattaneet kulkeutua merivirran mukana.
Meressä tynnyrit ja ammukset ovat ruostuneet vähitellen, ja sisältö on alkanut vuotaa ulos. Aineet ovat pääasiassa sinappikaasua sekä fenyyliarseeniyhdisteitä. Sinappikaasu on luokiteltu karsinogeeniseksi eli syöpää aiheuttavaksi tietyn pitoisuuden ylittyessä, fenyyliarseeniyhdisteiden myrkyllisyydestä ei ole kovin paljon tutkimustietoa saatavilla.
Arseeniyhdisteet kerääntyvät merieliöihin
Hanna Niemikoski on tutkinut kemiallisten taisteluaineiden hajoamista, ja hän osoitti viime vuonna valmistuneessa väitöstutkimuksessaan, että fenyyliarseeniyhdisteet kerääntyvät upotusalueiden läheltä pyydettyihin merieliöihin. Hän myös selvitti koeputkitutkimuksilla, miten nämä yhdisteet muuttuvat eliöiden aineenvaihdunnan seurauksena.
Niemikoski tutki erityisesti turskanäytteitä Bornholmin, Skagerrakin ja Måseskärin alueilta. Suurin otos, noin sata näytettä, oli Bornholmin alueelta, ja 14 prosenttia näytteistä sisälsi jäämiä fenyyliarseeniyhdisteistä. Pitoisuudet olivat kuitenkin jäämätasolla eli hyvin pieniä. Itämeren kaloja on tutkijan mukaan turvallista syödä.
– Toistaiseksi ei ole tutkimustietoa siitä, miten yhdisteet rikastuvat ravintoketjussa ja voivatko ne kulkeutua esimerkiksi ihmisiin, Niemikoski toteaa.
Niemikoski myös tunnisti upotuspaikoilta kerätyistä merisedimenteistä ennen raportoimattomia yhdisteitä, jotka ovat muodostuneet arseenia sisältävistä taisteluaineista.
– Nykyiset kemialliset analyysitekniikat mahdollistavat uusien yhdisteiden tunnistamisen hankalistakin ympäristönäytteistä, hän kertoo.
Niemikoski teki väitöstutkimuksensa Helsingin yliopiston kemian laitokseen kuuluvassa Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutissa, VERIFINissä, joka on kansainvälisesti arvostettu alan tutkimuslaitos.
Kemiallisten aseiden vaikutuksista meriympäristöön ei tiedetty vuosikymmeniin juuri mitään. Ensimmäiset sedimenttianalyysit aiheesta tehtiin 2005, ja Niemikosken tutkimus oli ensimmäinen, jossa hyödynnettiin kalanäytteitä.
Kemialliset aseet voivat vuotaa Niemikosken mukaan vielä pitkään merenpohjassa, joidenkin arvioiden mukaan seuraavat 100 vuotta. Varmaa tietoa asiasta ei ole, eikä myöskään tiedetä, milloin käsillä on vuotohuippu. Avoimiin kysymyksiin kuuluu sekin, kuinka arseeniyhdisteiden lopullinen hajoaminen tapahtuu.
– Yksi oletus on se, että ne hajoavat mikrobien vaikutuksesta lopulta epäorgaaniseksi arseeniksi, jota on myös luontaisesti merivedessä. Arseeniyhdisteet ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta myrkyllisiä, Niemikoski sanoo.
Vielä ei tiedetä, muuttuvatko yhdisteet jatkossa vaarallisemmiksi vai vaarattomammiksi.
Itämereen upotettuihin kemiallisiin aseisiin liittyvä tutkimus jatkuu parhaillaan Suomen Akatemian rahoittamassa WARTOX-hankkeessa. Siinä on jo pystytty osoittamaan, että merisedimentissä esiintyvät mikrobit muuntavat vuotavia fenyyliarseeniyhdisteitä uusiksi, esimerkiksi rikkiä sisältäviksi yhdisteiksi.
– Tutkimme, miten paljon uusia yhdisteitä on, ja miten ne vaikuttavat vesieliöihin. Aiemmin tutkittiin ensimmäisiä hajoamistuotteita, mutta nyt tutkimme myös myöhempiä hajoamistuotteita. On huomattu, että taisteluaineista muodostuvia kemikaaleja onkin laajempi kirjo kuin oletimme. Pitoisuus voi olla entistä suurempi, ja aineet saattavat myös olla entistä rasvaliukoisempia, jolloin ne kertyvät eliöihin.
Voisiko mikrobeilla puhdistaa merta?
Tutkimustietoa on toistaiseksi niukasti, mutta jatkossa voidaan saada parempi käsitys kemiallisten taisteluaineiden kokonaiskuormasta meriekosysteemissä.
– Olisi myös kiinnostavaa selvittää, voitaisiinko mikrobeja hyödyntää kemiallisilla taisteluaineilla saastuneiden merialueiden puhdistamiseen, Niemikoski pohtii.
Aseet ovat jo haurastuneet, ja niiden nostaminen merestä pois olisi vaikeaa, vaarallista ja kallista.
Mielenkiinto merenpohjan tutkimusta kohtaan on lisääntynyt erilaisten rakennushankkeiden myötä: merten pohjissa kulkee kaapeleita, ja myös tuulivoima kiinnostaa entistä enemmän energianlähteenä.
