Avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa uskontoa ei voi asettaa kritiikin ulkopuolelle. Tämä koskee myös islamia. Islamin, kuten minkä tahansa uskonnon, yksittäisiä oppeja, tulkintoja ja niiden yhteiskunnallisia seurauksia on voitava tarkastella kriittisesti ilman, että itse kritiikki leimataan automaattisesti suvaitsemattomuudeksi tai rasismiksi. Aivan sama logiikka pätee niin kristinuskoon kuin kaikkiin muihinkin uskontoihin.
Samalla on tehtävä selvä ero yksilöiden ja aatteiden välillä: muslimien yhdenvertaisia oikeuksia on kunnioitettava, mutta islamin uskonnollisia oppeja ja niiden vaikutuksia yhteiskuntaan on voitava arvioida kriittisesti samoin perustein kuin muitakin ideologioita ja maailmankatsomuksia. Juuri tämä mahdollisuus on yksi vapaan yhteiskunnan keskeisistä tunnusmerkeistä. Uskonnon arvostelu ja ihmisten uskontoon perustuva syrjintä ovat kaksi eri asiaa.
Keskeinen ongelma länsimaisten yhteiskuntien kannalta ovat tietyissä islamin tulkinnoissa ja muslimiyhteisöjen käytänteissä esiintyvät arvot ja normit, jotka ovat monelta osin ristiriidassa vapaan ja avoimen yhteiskunnan asettamien arvojen ja normien kanssa. Esimerkiksi monissa islamilaisissa yhteiskunnissa ja islamin kirjaimellisiin tulkintoihin nojaavissa suuntauksissa käsitykset naisen asemasta ja sukupuolirooleista eroavat suomalaisesta tasa-arvokäsityksestä. Näiden epäkohtien tarkastelu on välttämätöntä, jos haluamme pitää kiinni länsimaisista arvoista.
Muslimien näkemyksissä on kuitenkin sisäisesti myös merkittäviä eriäväisyyksiä, jotka on perusteltua tunnistaa.Tutkimuksissa on havaittu huomattavia eroja sekä muslimienemmistöisten maiden että Euroopassa asuvien muslimiryhmien välillä. Viittä Euroopan maata koskeneessa tutkimuksessa muslimiksi identifioituvilla maahanmuuttajataustaisilla nuorilla oli keskimäärin muita konservatiivisempia käsityksiä sukupuolirooleista. Samalla tutkimus osoitti, että ympäröivän yhteiskunnan arvot vaikuttavat voimakkaasti asenteisiin: Skandinaviassa samojen ryhmien näkemykset olivat selvästi tasa-arvoisempia kuin esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa.
Esimerkiksi naisten pakkohunnuttaminen ei ole yhteensovitettavissa sen kanssa, että nainen saisi itse vapaasti päättää, miten pukeutuu. Jos uskonnollinen yhteisö painostaa peittämään itsensä väkivallan, syrjinnän ja painostuksen tai muiden vakavien seuraamusten uhalla, on valinnanvapaudesta puhuminen todellisuudesta vieraantunutta eikä tapaa voida suomalaisten arvojen pohjalta pitää hyväksyttävänä.
Toisena räikeänä esimerkkinä voidaan pitää moniavioisuutta, joka poikkeaa olennaisesti suomalaisen avioliittojärjestelmän lähtökohdista. Suomessa uutta avioliittoa ei voi solmia aikaisemman avioliiton ollessa voimassa. Myös tämä ilmiö on rantautunut Suomeen islamilaisista maista lähtöisin olevan maahanmuuton seurauksena. Yle kertoi jo vuonna 2009 Suomessa esiintyvistä uskonnollisista moniavioisista liitoista. Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Chehab Khodr arvioi tuolloin, että moniavioisuutta esiintyy Suomessa varmasti, vaikka sen yleisyydestä ei ollut tarkkaa tietoa. Käytännössä yksi liitoista saattoi olla virallisesti rekisteröity ja muut islamilaisen lain mukaisesti.
On lisäksi syytä todeta, että suomalaisten muslimiyhteisöjen välillä on havaittavissa merkittäviä eroja elämäntavoissa ja integraatiossa. Kenties kaikista onnistuneimpana esimerkkinä islamin integroitumisesta yhteiskuntaan voidaan pitää Suomen tataareja. Yli sata vuotta maassamme elänyttä pientä vähemmistöä on yleisesti pidetty esimerkkinä erittäin pitkälle integroituneesta muslimiyhteisöstä suomalaisessa yhteiskunnassa.
Tilannetta kuvaa esimerkiksi se, kuinka vuosina 2012–2018 Suomen Islam-seurakunnan puheenjohtajana toiminut suomentataari Atik Ali on todennut seuraavanlaisesti:
”Huivista ei ole mainintaa Koraanissa. Sen käyttö perustuu tulkintaan. Se on selkeä kannanotto integroitumista vastaan. Se viestii myös yhteiskunnalle siitä, että enemmistön tulisi sopeutua vähemmistöön.”
Alin lausunto edustaa hänen omaa tulkintaansa islamista ja integraatiosta. Se havainnollistaa kuitenkin samalla muslimiyhteisöjen sisällä esiintyviä huomattavia eroja uskonnollisten tapojen tulkinnassa.
Kulttuurirelativistinen ajattelu, jossa eri kulttuurien tapoja ja normeja tarkastellaan kyseisen kulttuurin sisältä käsin täysin ulkopuolisista mittareista ja arvoista riippumattomasti, on äärimmilleen vietynä kestämätön lähtökohta. Lisäksi kulttuurien kriittinen tarkastelu muuttuu käytännössä tämän lähtökohdan myötä mahdottomaksi. Suomella on velvollisuus turvata kaikille Suomessa oleskeleville perusoikeudet, jotka juontavat juurensa nimenomaisesti Suomen perustuslaista, kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista sekä suomalaisen ja eurooppalaisen oikeusjärjestyksen periaatteista. Näitä oikeuksia ja periaatteita loukkaavien käytäntöjen mahdollistaminen ei tee suomalaisesta yhteiskunnasta kenellekään turvallisempaa.
Integroitumisen ongelmat eivät ratkea itsestään. Hiljaisuus ja ongelmien käsittelemättä jättäminen valtapuolueiden osalta on myös omiaan antamaan ilmatilaa kaikista räikeimmälle ääriajattelulle. Segregaation estämiseksi suomalaisella yhteiskunnalla on velvollisuus asettaa ulkomailta tänne tulleille vaatimuksia ja odotuksia siitä, että he noudattavat Suomen lakeja ja kunnioittavat muiden ihmisten yhdenvertaisia oikeuksia.
Integraation edellytyksenä on nimenomaisesti se, että vieras kulttuuri ja sen arvot yhteensovitetaan suomalaisen yhteiskunnan kanssa. Tämä ei merkitse sitä, että ihmisen pitäisi luopua uskonnostaan, sillä osa suomalaista yhteiskuntaa on myös uskonnonvapaus. Kyse on siitä, että uskontojen käytännöt täytyy sovittaa suomalaisen oikeusjärjestykseen ja perusoikeuksien rajoihin. Lähtökohtana ei voi olla se, että suomalainen yhteiskunta mukautuu maahan saapuvien kulttuuriin. Tämä pikemminkin edistäisi segregaatiota, jos suomalaisen yhteiskunnan mukautuminen merkitsisi poikkeamista kaikille yhteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista.
Islamin sen paremmin kuin minkään muunkaan maailmankatsomuksen kriittisen tarkastelun ei pitäisi olla tabu. Suomessa on vallinnut liian pitkään asenne, jossa vaikeista asioista ei haluta keskustella. Poliittisesti kiistanalaisten aiheiden käsittelyä ei kuulu leimata, sillä tämä kitkee asiallisen, mutta kriittisen keskustelun, jossa tunnistetaan ilmiöiden, kuten islamiin liittyvien ongelmien, harmaita sävyjä.