Pariisilaisen Science Po-yliopiston tutkija Hugo Meijer ja amerikkalainen tutkija Stephen G. Brooks julkaisivat viisi vuotta sitten kiinnostavan artikkelin Euroopan tulevaisuudesta ja pyrkimyksistä strategiseen autonomiaan. Tutkijoiden silloinen analyysi oli koruton. Strategisen autonomian sijaan Euroopassa vallitsi vain vuosi ennen Ukrainan sodan käynnistymistä strateginen kakofonia.
Meijerin ja Brooksin mukaan pelkästään suhtautumisessa Venäjään Euroopassa oli havaittavissa viisi erilaista näkökulmaa, jotka ovat edelleen ainakin osin olemassa. Näkemyshaarukka skaalautui Venäjän eksistentiaalisesta uhasta täysin toiseen päähän, jossa Venäjä ei muodostanut Euroopalle minkäänlaista uhkaa. Suomi ja Baltian maat olivat luonnollisesti eri asennossa, kuin esimerkiksi Irlanti, Italia, Serbia ja Espanja.
Ukrainan sodan myötä valtiollisten toimijoiden virallinen linja on voinut muuttua joiltakin osin Venäjäkielteiseksi. Itse valtioiden sisällä on kuitenkin edelleen nähtävillä paljon Venäjän intressejä ymmärtäviä puolueita ja poliitikkoja.
Jo vuosien ajan on tiedetty se, että politiikan äärilaidoilta löytyy Venäjää myötäileviä poliitikkoja erityisesti Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Käytännössä viiteryhmän poliittiset vaikuttajat haluavat kieltää Venäjään liittyvät tosiasiat ja tämänhetkiset ennusteet.
Sisäpolitiikan käänteet ovat pysyvä haaste
EU:n päätöksenteon kannalta jäsenvaltioiden sisäpolitiikan alati muuttuvat suhdanteet ovat pysyvä ja vaikeasti ratkaistava ongelma. Suurimmat ongelmakohdat liittyvät kansallisen suvereniteetin ja puolustuspolitiikan yhdistämiseen. EU-sopimuksen keskinäisen avunannon lauseke on tästä konkreettinen esimerkki. Lausekkeen mukaan, jos jokin jäsenvaltio joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi alueellaan, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa apua kaikin käytettävissään olevin keinoin YK:n peruskirjan mukaisesti.
Lausekkeen implementointi käytäntöön vaatii kuitenkin EU-maiden yksimielisyyden. Tämä voi olla vaikeasti saavutettavissa, jos jokin populistisista puolueista pääsee valtaan missä tahansa EU:n jäsenvaltiossa. Tässä kohtaa ongelman ratkaisu olisi määräenemmistöpäätöksessä. Tämä siksi, koska nykyisellään aivan suoraa sotilaallista hyökkäystä lukuun ottamatta ulkoisten uhkien potentiaali, luonne ja vaikutus on usein kollektiivinen.
Turvallisuuslauseke ilman sotilaallista ulottuvuutta on ollut pitkään ontto kirjaus, mutta nyt se on nähty joidenkin tutkijoiden mukaan jopa yhtenä mahdollisuutena uudistaa unionin turvallisuuspoliittista uskottavuutta.
Yksimielisyyspolitiikka on joka tapauksessa turvallisuuspolitiikan osalta eräs EU:n kipupisteistä. Tällä on myös historiallinen merkitys, joka periytyy aina EU:n Rooman vuoden 1957 perussopimukseen saakka. Sen mukaan turvallisuuspolitiikka oli yhteydessä kansalliseen suvereniteettiin eli kansallisen päätöksenteon ensisijaisuuteen.
Perinteinen kansalliseen suvereniteettiin nojaava turvallisuuskäsitys näyttää kuitenkin yhä vaikeammin sovitettavalta nykyisten uhkien aikakaudella. Näiden kiihtyvien uhkaelementtien myötä EU:n olisi kyettävä muuttumaan jopa nopealla aikataululla, niin vaikealta kuin se nyt kuulostaakin.
Kubilius näyttää tietä
EU:n puolustus- ja avaruusasioiden komissaari Andrius Kubilius on pitänyt viimeisen vuoden aikana painavia puheenvuoroja unionin päätöksenteon uudistamisesta. Viime kuussa Brysselissä pitämässään puheessaan Kubilius kysyi osuvasti kuulijoiltaan: Ovatko Euroopan sodanjälkeiseen vakauteen ja konsensukseen rakennetutt puolustus- ja päätöksentekorakenteet nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa enemmän este kuin edellytys aidosti yhtenäiselle eurooppalaiselle puolustukselle.
Kubiliuksen viesti oli siten selvä: unionin on kyettävä päivittämään päätöksentekonsa ja identiteettinsä vastaamaan nykyisen ajan haasteita. Eurooppalaisten on turha kuvitella, että transatlanttinen suhde palautuisi joskus ennalleen vain presidentin ja hallinnon vaihtumisen myötä. Tämän toivominen olisi jo itsessään vaarallista toiveajattelua, eikä Euroopalla ole enää varaa siihen.
Komissaari Kubilius on pitänyt jo pitkään Euroopan puolustusunionin luomista tärkeänä tavoitteena, jonka eteen koko maanosan tulisi pikaisesti pyrkiä. Käytännössä komissaari vie eteenpäin Ranskan presidentti Emmanuel Macronin ajatusta Euroopan strategisesta autonomiasta.
Strateginen autonomia, jossa EU:lla on aidosti yhteinen ulko-ja turvallisuuspolitiikka, on mahdollista tulkita myös laajempana ajatuskehikkona, joka voisi luoda puitteet Euroopan operatiiviselle autonomialle.
Tämä tarkoittaisi maanosan kykyä suorittaa sotilaallisia operaatioita ilman Yhdysvaltojen tukea ja viime kädessä kykyä puolustaa yhteisiä intressejä tarvittaessa voimapolitiikan avulla. Eurooppa ja osin myös EU on historiallisesti nähty heikkona tilanteissa, joissa maanosaa on kohdannut äkillinen sotilaallinen kriisi.
Aseet eivät toimi ilman poliittisia päätöksiä
Yhdysvaltojen tempoileva ulkopolitiikka ja epävarmuus siitä mitä kulloinkin on luvassa, luo jopa sosiaalisen tilauksen Kubiliuksen ja Macronin visioille. Historian saatossa lukemattomat liittoumat ja unionit ovat hajonneet tai muuttaneet muutoin muotoaan. Tässä kontekstissa arvioituna nykyisen unionin muuttuminen myös puolustusunioniksi ei olisi ihme.
Jos ajatukset eurooppalaisesta puolustusunionista toteutuisivat, sen myötä Eurooppaa edelleen vaivaava strateginen kakofonia voisi päättyä. Eurooppa saisi ulko-ja turvallisuuspolitiikan muutoksen ja puolustusunionin syntymisen myötä aivan uudenlaisen suunnan.
EU:n uskottavuuden ja Euroopan kokonaisturvallisuuden kannalta tarvitaan myös muita instituutioiden uudelleen järjestelyjä. Komission puheenjohtajan valinta ja roolin muuttaminen vaaleilla valittavaksi EU:n presidentiksi on yksi kiinnostava vaihtoehto.
Nykyisellään EU:lla ei ole kriisinhallintakoneistoa, jolla olisi selkeä mandaatti toimia. Epäsymmetristen riskien aikakaudella tämä on selkeä puute. Koska johtajuus henkilöityy aina, presidentin rooli olisi tässä suhteessa luonnollinen elementti. Tämä lisäisi myös instituution ja laajemmin unionin itsensä auktoriteettia niin kansalaisten kuin myös maailman muiden johtajien silmissä.
Viime vuosina eurooppalainen huomio on ollut ymmärrettävästi asevarustelussa. Samaan aikaan on valitettavasti unohdettu päätöksenteon keskeiset pullonkaulat, joihin edellä viitattiin. Asejärjestelmät eivät toimi jatkossakaan ilman toimivaa ja tehokasta poliittista päätöksentekoa.
