EU:n yhteisvelka voi olla välttämätön edellytys Euroopan autonomian ja talouden vahvistamiseksi, arvioi poliittisen talouden tohtori ja tietokirjailija Martin Sandbu Financial Timesissa.
Sandbu muistuttaa EU:n haaveilleen pitkään siitä, että euro voisi korvata dollarin maailman reservivaluuttana. Epävakaus Yhdysvalloissa on johtanut siihen, että sijoittajat ovat ryhtyneet etsimään uusia turvasatamia dollarin tilalle.
Tämä tilaisuus voisi olla Euroopan keskuspankin EKP:n johtajan Christine Lagarden sanoin ”globaalin euron hetki”. Tilaisuus pitää kuitenkin käyttää. Kiina on kyllä valmis tarjoamaan omia vaihtoehtojaan niin eurolle kuin dollarillekin.
Lagarde on aiemmin kirjoittanut, että euron aseman vahvistaminen nojaa kolmeen pilariin: geopoliittiseen uskottavuuteen, taloudelliseen kestävyyteen sekä oikeudelliseen ja institutionaaliseen lahjomattumuuteen.
Sandbun mukaan ensimmäinen pilari nojaa EU:n kauppasuhteisiin, joita riittää, sekä sotilaalliseen voimaan, jossa on puutteita. Kolmas pilari taas perustuu siihen, että EU:n sanaan voi luottaa – tämä ei ole uudessa trumpilaisessa maailmassa itsestäänselvyys.
Jäljelle jää toinen pilari. Se perustuu Lagarden mukaan taloudelliseen voimaan, jolla on vastaavasti kolme edellytystä: vahva talouskasvu investointeja houkuttelemaan, laajat pääomamarkkinat rahoitusta tarjoamaan sekä runsas valikoima turvallisia sijoituskohteita.
Toistaiseksi Euroopalla on vaikeuksia kaikkien näiden suhteen.
Kunnianhimoiset tavoitteet edellyttävät yhteisvelkaa
Lagarden ideat tilanteen korjaamiseksi vaihtelevat Mario Draghin ehdottamista yhtenäismarkkinoiden tehostamisesta sääntelyn keventämiseen. Sandbun mukaan Lagarde jättää kuitenkin huomioimatta useita muita keinoja, joilla Euroopan taloudellista asemaa voitaisiin vahvistaa. Näihin lukeutuvat sekä EKP:n kaavailema digieuro että keskuspankkien valuutanvaihtojärjestelyjen laajentaminen.
Ennen kaikkea Lagarde ei Sandbun mukaan esitä euromääräisiä turvallisia sijoituskohteita. Ne olisivat käytännössä EU-tasolla otettua velkaa eli eurobondeja.
Sandbu painottaa, että hän ei suoraan vaadi EU:n yhteisvelkaa. Hän kuitenkin toivoo, että mahdollisuus siihen nostettaisiin pöydälle. Jo pelkkä puolustushankintojen rahoittaminen yhteisvelalla voisi luoda edellä mainittuja turvallisia sijoituskohteita.
– Turvallinen sijoituskohde ei voi olla vain muiden politiikkatoimien onnekas sivuvaikutus. Se täytyy nähdä tavoitteensa itsessään, Sandbu sanoo.
Sandbu lainaa taloustieteilijöiden Angel Ubidea ja Olivier Blanchardia painottaessaan, että yhteisvelka ei toisi Euroopan maille pelkästään mahdollisuutta rahoittaa hankintojaan edullisemmalla rahalla. Se voisi myös kannustaa globaaliin rahavarojen virtaukseen kohti Eurooppaa ja siten lisäisi myös yksityisiä investointeja maanosassa.
– Se olisi todennäköisin keino EU:lle ja euroalueelle […] laittaa säästöt tuottamaan kotimaassa sen sijaan, että niillä rahoitettaisiin kasvua muilla talousalueilla, Sandbu pohtii.
Eurooppa onkin Sandbun mukaan nyt tilanteessa, jossa korkealentoiset tavoitteet kuten autonomia ja vahvemmat rahoitusmarkkinat käytännössä edellyttävät halua ottaa pysyvää yhteisvelkaa. Kyse on siitä, riittääkö Euroopassa tähän johtajuutta.
Ubide ja Blanchard ovat esittäneet, että Yhdysvaltojen joukkovelkakirjojen kanssa kilpaillakseen EU-maiden kannttaisi muuttaa osa kansallisesta velastaan eurobondeiksi. Käytännössä neljäsosa jäsenmaiden veloista rahoitettaisiin näillä uusilla joukkovelkakirjoilla. Jäsenmaille tämä voisi tarkoittaa matalampia korkokuluja.
– Uusien markkinoiden luominen voisi siis toisin sanoen tarjota ilmaisen lounaan, Sandbu tiivistää.
Yhteisvelka ja riskinjako pelottavat jäsenmaissa
Ubiden ja Blanchardin ehdotus kytkeytyy pääosin jäsenmaiden velkaan. Sandbu kuitenkin sanoo, että mikään ei estäisi laajempaa velanottoa esimerkiksi EU-tason sijoitusrahaston luomiseksi. Se taas voisi investoida eurooppalaisiin yrityksiin ja innovaatioihin tai arvopaperistamismarkkinoille.
Molemmat toisivat markkinoille lisää yksityistä rahaa, mikä taas vahvistaisi euroa ja Eurooppaa.
– Molemmat näistä mahdollisuuksista edellyttäisivät poliittista päätöstä, ja niihin liittyisi riski, Sandbu myöntää. Hän kuitenkin painottaa, että keskustelun aiheesta pitäisi kytkeytyä siihen, miten muutos toteutettaisiin – ei siihen, toteutetaanko sitä lainkaan.
Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin apaattista ja torjuvaa.
– Poliittinen pannajulistus [velanotosta] on edelleen voimassa, mutta se on lapsellista. Se liittyy jokaisessa maassa vallitsevaan pelkoon toisten päätöksistä vastuussa olemisesta; Joko muiden laskujen maksamisesta tai vaikutusvallan alla olemisesta, Sandbu harmittelee.
– Yksinkertaistettuna se on pelko riskien jakamisesta. Mutta kuten koronapandemia osoitti, eurooppalaiset jakavat jo isoimmat riskit. Riskinoton vastustus on vain poliittinen jäänne.
Sandbu muistuttaa, että jos eurooppalaiset eivät pidä ilmastonmuutoksen, sodan ja globaalin epävakauden aikana yhtä, vastaavat he näistä riskeistä erikseen.
– Siispä jos nyt ei ole eurobondien aika, koska on? Sandbu päättää.
