Donald Trumpin töräpäinen arvaamattomuus on tönäissyt Euroopan hereille, varsinkin puolustuksen suhteen.
Vihdoinkin. Yhdysvaltojen ja Euroopan liittolaisuus voi vielä toipua kriisistä, yhdistäviä tekijöitä on yhä paljon enemmän kuin erottavia. Silti vuosikymmeniä itsestään selvinä pidetyt perusolettamukset ja luottamus ovat ottaneet kovan iskun.
Eurooppalaiset ovat vuosikymmenten ajan maksattaneet puolustuksensa amerikkalaisilla veronmaksajilla. En ollenkaan ihmettele, että iso osa yhdysvaltalaisista on saanut tarpeekseen.
Otettakoon tämä mahdollisuutena. Se voi olla meidän viimeinen mahdollisuutemme.
Kun Venäjä 24. helmikuuta 2022 hyökkäsi Ukrainan kimppuun, Saksassa puhuttiin Zeitenwendestä, perustavasta ajanhengen muuttumisesta. Jäikö se sittenkin puolinaiseksi? Puolustusmenoja nostettiin jonkin verran monessa maassa, mutta lopultakin aika vähän.
Varsinkin kun lähtötilanne oli lohduton, armeijat oli vuosikymmenten kuluessa ajettu alas ympäri Eurooppaa. Ukrainaa on toki tuettu, mutta sitä olisi voitu tehdä paljon enemmän ja paljon nopeammin. Saksan demaripääministeri Olaf Scholz tullaan muistamaan monia ukrainalaishenkiä vaatineesta epäröinnistä ja viivyttelystä.
Naiivi idealismi turvallisuuspolitiikassa ja vasemmistolaisuuteen aina kuulunut pasifismi ovat olleet vuosikymmenten ajan valtavirtaa ympäri Eurooppaa – muuallakin kuin vasemmistopuolueissa.
Eurooppalaiset olisivat voineet havahtua todellisuuteen vuonna 2014, kun Venäjä valtasi Krimin. Niin ei tapahtunut, vaan Eurooppa jatkoi elämäänsä kuin kaikki olisi ennallaan. Yhteiskunnallinen keskustelu pysytteli leppeiden aikojen teemoissa: punavihreille tyypillisessä ilmastonmuutoksen ja luontokadon liioittelemisessa ja valtavasti resursseja imevien sosiaali- ja terveysmenojen jatkuvassa paisuttamisessa – woke-ideologiasta puhumattakaan.
Euroopan horroksen ja alennustilan juurisyyt ovat paljon päivänpolitiikkaa syvemmällä. Yksi toisen maailmansodan seuraus oli se, että Eurooppa ryhtyi häpeämään itseään. Euroopan on vallannut asenne, jota filosofi Roger Scruton on kutsunut oikofobiaksi, oman kulttuurin häpeämiseksi ja inhoamiseksi. Euroopasta on tullut arka, pehmeä ja omaa olemistaan anteeksipyytelevä.
Erityisesti tämä koskee yliopisto- ja kulttuuriväkeä, joka on vuosikymmenten ajan keskittynyt syyttämään eurooppalaisuutta melkeinpä kaikesta mahdollisesta pahasta maailmassa. Päivästä toiseen saamme lukea syytöksiä rasismista, naisvihasta, imperialismista, islamofobiasta ja kolonialismista. Tähän liittyy woke-ideologian mukainen uhriutumisen eetos: kilvoittelu siitä, kuka on eniten uhri, päättymätön uikutus ja valitus.
Näitä punavihreitä puuskahduksia lukiessani mieleeni tulee vähän väliä filosofi Friedrich Nietzschen ajatus teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886):
”On olemassa yhteiskunnan historian vaihe, jossa se saavuttaa sairaalloisen uupumuksen ja herkistymisen pisteen ja ryhtyy vakavissaan ja vilpittömästi asettumaan jopa vahingoittajansa, rikollisen, puolelle.”
Imperialistista oman vaikutusvallan levittämistä on harrastettu kaikkialla maapallolla läpi koko ihmiskunnan historian. Hyvin usein se on johtanut alueiden valloittamiseen ja muuttoliikkeeseen. Jostain syystä kolonialismista ja imperialismista syytetään kuitenkin vain Eurooppaa.
Vai kuinka usein olet kuullut käytettävän termiä kolonialismi esimerkiksi arabien valloitussodista? Profeetan käskyä noudattaen arabit kolonisoivat Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja ison osan nykyistä Espanjaa ja Portugalia. Näiden alueiden asukkaiden kielet, kulttuurit ja uskonnot joutuivat ahtaalle ja toisinaan ne hävisivät kokonaan.
Entä oletko kuullut komanssi-imperiumista, joka hallitsi Pohjois-Amerikan lounaisosia 1700-luvulta 1800-luvun puoliväliin asti? Komanssit alistivat alueen muut heimot väkivalloin. He ottivat ja pitivät orjia, muiden heimojen jäsenten lisäksi meksikolaisia, mustia ja eurooppalaisia maahanmuuttajia, heitä ostettiin ja myytiin.
Kuten imperialismia ja kolonialismia, myös orjuutta ja rasismia on ollut kaikkialla maapallolla ja kaikkina aikoina. Jostain syystä tässäkin syytökset kohdistuvat vain Eurooppaan ja keskitytään transatlanttiseen orjakauppaan. Kovin harvoin puhutaan esimerkiksi arabien orjakaupasta, jolla on tuhatvuotiset perinteet. Orjia arabit kaappasivat Afrikan lisäksi myös Euroopasta. Nykyarvioiden mukaan yli miljoona eurooppalaista kaapattiin vuosisatojen kuluessa orjiksi Pohjois-Afrikkaan.
Mihin arabien orjakauppaa loppui? Nousivatko valistuneet arabi-intellektuellit ja laaja kansalaismielipide vastustamaan sitä? Ei, ei todellakaan. Arabien orjakaupan lopettivat 1800-luvulla asevoimin länsimaiset suurvallat, etenkin Britannia ja Ranska.
Vuonna 1807 brittiläinen imperiumi lopetti orjakaupan ja vuonna 1833 se kielsi orjuuden. Se oli ainutlaatuinen tapahtuma ja käännekohta ihmiskunnan historiassa. Vasta mahtavan imperiumin päätös mahdollisti orjuuden lakkauttamisen hiljakseen muuallakin.
On syytä kysyä, olisiko orjuus kadonnut maailmasta milloinkaan ilman kolonialismista, rasismista ja imperialismista syytettyä Eurooppaa, sen synnyttämää valistusfilosofiaa, sen aseellista voimaa ja sen piirissä syntyneitä mullistavia ajatuksia ihmisten yhdenvertaisuudesta.
Puhumattakaan kaikesta muusta, mistä meidän on kiittäminen Eurooppaa ja sen kulttuurivaikutuksen leviämistä maailmassa. Demokratia, kapitalismi, oikeusvaltio ja moderni tiede ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, mutta niiden alkukoti on Euroopassa.
Jokaisen feministin olisi syytä kiittää julkisesti James Kingiä, joka vuonna 1851 kehitti rumpupesukoneen. Ilman Jamesia, keski-ikäistä, valkoihoista, lihaa syövää heteromiestä, sukupuolten tasa-arvo ei olisi edennyt sellaisella voimalla kuin se on edennyt. Nykynäkökulmasta voi olla vaikea käsittää kuinka valtavan työpanoksen pyykinpeseminen aikanaan vei. Pesukone vapautti naiset tästä taakasta ja loi pohjan sukupuolten tasa-arvolle.
Sama pätee valtavan suureen osaan ihmiskunnan hienoimmista saavutuksista. Me eurooppalaiset ja jälkeläisemme Yhdysvallat ovat saaneet ne aikaan. Jos vertaamme vaikkapa naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa Euroopassa ja missä tahansa maassa, jossa islam on valtauskonto, ero on valtava.
Miksi meidän pitäisi hävetä Eurooppaa ja eurooppalaisen kulttuurin saavutuksia? Vain siksikö, että esivanhempamme ovat tehneet hyvän lisäksi myös pahaa? Ikään kuin esimerkiksi afrikkalaiset, amerikkalaiset ja aasialaiset eivät olisi sotineet ja orjuuttaneet toisiaan vuosituhansien ajan ihan ilman eurooppalaisiakin.
Ihmiskunnan edistyminen on ollut ja tulee olemaan tuskallisen hidas prosessi, jossa askelta eteenpäin seuraa usein kaksi askelta taaksepäin. Oikeusvaltion, kapitalismin ja liberaalin demokratian kaltaiset edistysaskeleet ovat levinneet surkean hitaasti Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa ja juuri nyt ne ottavat takapakkia eri puolilla maailmaa.
Yhdysvaltojen kumppanuuteen emme enää voi täysin luottaa. Euroopan on vihdoin aika herätä, havahtua puolustamaan kaikkea sitä hyvää, mitä olemme saaneet aikaan ja mikä nyt on uhattuna.
