”Millaista oli?” on kunnioitetun, tunnetun professorismiehen kirjoittamaksi akateemista arvokkuutta rapauttava teos. Useimmat ”sivistyneet” pyrkivät varjelemaan tieteentekijäin nuhteettomuutta.
Timo Airaksisen nuoruusmuistelmat kuvailee älylliseen kehitykseen usein kuuluvaa puolihulttiomaista elämän tyyliä, johon kummeksuttavalla tavalla liittyy kuitenkin halu opiskella. Omien sanojensa mukaan hän oli kaikesta huolimatta suorastaan raivoisan motivoitunut.
Ihminen on heikko. Jos Timo Airaksinen olisi jäänyt äitinsä Hilkan ja isänsä Olavin helmoihin Vaasaan ja silti itsenäistynyt, ei myöhemmin Helsingin yliopiston väki tai media olisi saanut aina sanavalmista professoriaan.
Sen sijaan hän voisi olla suulas paikallisradion toimittaja ja kaupungin valtuutettu – ehkä vailla uskottavaa poliittista ideologiaa, emeritus.
Lähtö Turun yliopiston filosofiseen tiedekuntaan – kuten tunnetaan – oli hyppy aineettoman ajatteluharhailun maailmaan. Se vei poikuuden. Kuvaukset melkoisen sekavista asuinolosuhteista, elämisen tyylistä ja ihmiskontakteista ovat paikoin hämmentävän suorasukaisia.
Airaksinen osallistuu kaikenlaiseen osakunta- ja laitoskiehuntaan, vaan osoittautuu itsenäiseksi kulkijaksi. Tässä kirjassa ei pääse lukemaan edistyksen, radikalismin tai ääritapauksessa marxismin ylistyslaulua.
Kirjoittaja on joukkohenkinen, mutta maailmankatsomukseltaan varsin irtonainen. Ennen kuin hän pääsee opinnoissaan kiitolaukkaan, hän itsekin tunnustaa tarinansa vaasalaisen luuserin kuvaukseksi. Teksti on määrältään mittavaa, etenemisessään mutkikasta ja lukijaa kuluttavaa.
Viinasta, naisista, krapulastakin
Yliopistollisen elämäkuvauksen rinnalla äijätarinaa riittää. Vaikka naisystävyyksiä syntyy – lyhyitä ja puolilyhyitä – tuleva professorimme osaa olla varuillaan, jopa pelätä. Pojalle ja sellaisesta mieheksi kasvavalle nainen on ainainen ihmetys:
– Mutta ainakin tiesin jo miltä viina maistuu ja että nuo aina raikkaat, tyylikkäät, tuoksuvat ja ylpeät nuoret naiset ovat onnen avain – ja samalla uhista suurin. Hylätyksi tulemista, kuten epäonnistumista yleensä opin välttämään kuin ruttoa, ja onnistuihan minulta sitten sekin… Ei pidä ryhtyä itsetuhoisiin projekteihin, eikä ole aina varaa tavoitella voittoa. Joka tapauksessa synnyin uudelleen tuona kohtalon vuonna 1967 syksyllä postibussissa Turkuun. Bussiin meni luuseri ja ulos astui uuden ihmisen raakile.
Edellä olevassa Airaksinen poikuuttaan kuvatessaan liikkuu äärimmäisen tärkeillä ajatuksen kiskoilla. Nuorten miesten tulisi oppia ajatukseen, etteivät ihmissuhteet ole ongelmattomia, säröttömiä saati ikuisia. Kuinka monta veritekoa tapahtuukaan, kun miespuoliset osaamattomat pettyvät eroon, kumppaninsa kaikkoamiseen. Johan sen filosofitkin ymmärtävät, etteivät ongelmat ratkea veitsi kädessä.
Poikakirja vai opinto-opas?
Kyseessä on soljuvasti kirjoittavan älykön rietastelua ja yliopistollisessa elämässä uintia. Airaksinen siirtyy Helsingin yliopistoon, jossa hän tutustuu pääkaupungin ”sivistyneistön” hyvin kirjavaan populaatioon. Keitä vuosikymmenten kuluessa on kohdannut lajikato, jota ei tule yhdistää ilmastonmuutoksen seurauksiin?
Ehkä juopot ovat häipyneet taka-alalle, huumeet hivuttautuneet esille. Siinä missä marxilaiset myös katosivat, tilalle on tullut heistä polveutunet punavihreät julistajat ja hyveposeeraajat, kaiken kieltäjät? Mutta toisaalta, tohtorituotanto on jatkuvassa kasvussa, sen selittää tutkintovaatimusten helpottuminen.
Eläke-Airaksinen pitää vanhoja aikoja vaativampina, nykyisiä löysinä. Mutta ei hän koskaan ole halunnut sekaantua yliopiston asioihin, hänelle riittivät tutkimustyö ja opettaminen. Elämä johdatteli häntä ulkomaille.
Kultaisia neuvojako?
Nuorelle, opintojaan aloittavalle ”Millaista oli?” ei toimi opinnon ohjausapuna, vaikka kirjassa sukelletaankin sekavaan opiskelijaelämään. Kun hän herää aikuisena tieteen tekijänä, henkilösuhteet ovat edelleen kiemuraisia, akateemisesta keskustelukerhosta löytyy paljon hauskoja sekä ilottomia tapauksia.
Kirja on supliikkimiehen suoltama. Vakavamieliseksi työksi sitä ei voi luokitella, valtava anekdootti- ja ihmiskuvausten kokoelma se on. Kustantajalle oma urakkansa olisi ollut, jos teoksen loppuun olisi laadittu nimiluettelo, jonka pariin akateeminen väki olisi ensin hakeutunut.
Eikä edes lähdeluetteloa! Se ei olisi ollut mahdollinen: kuka nyt kaikkia kumppaneitaan menisi vuosien jälkeen nimeltä luettelemaan. Teos ei ole tarkoitettu lukuisten rumien sanojen vuoksi siveille, pyhimyksille, vakaville tärkeilijöille.
Timo Airaksinen: Millaista oli? Filosofin oppivuodet. Warelia 2025.
