Valtiovarainministeriön pitkäaikainen korkea virkamies Raimo Sailas kertaa elämäänsä Suomen talouspolitiikan päätöksenteon huipulla Jarkko Vesikansan kirjoittamassa kirjassa Laman taittaja Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä.
Sosiaalidemokraatti Sailas on totuttu näkemään ja kuulemaan miehenä, joka varoittaa löysästä talouspolitiikasta ja hyvinvointiyhteiskunnan paisuttamisesta. Ajoittain hän on ollut piikkinä lihassa erityisesti omaan kotipesäänsä, maltilliseen vasemmistoon päin.
Kirjassa suhde SDP:hen ja sen johtohahmoon Mauno Koivistoon on uusinta ja siksi kiintoisaa luettavaa. Niin ikään oikeistodemarina ja talouspolitiikan osaajana tunnettu Koivisto saa Sailakselta aika kuivia luonnehdintoja. Sailas pohtii kirjassaan, miten Koivisto oli hänen mielestään kuitenkin filosofiseen pohdintaan taipuvainen sosiologi, ei niinkään kansantalouden huippuasiantuntija.
”Hän oli ensi sijassa poliitikko, ei niinkään tiukka talousmies. Hän sai talousmiehen maineen aivan liian vähillä ansioilla”, Sailas summaa.
Mustalle listalle
Luonnehdinnan taustalla muun muassa oli Koiviston johtaman punamultahallituksen tappelu kansaneläkeuudistuksesta, jota ns. Kela-puolue keskusta ajoi. Noihin aikoihin oli kiirinyt myös tieto heikkenevästä presidentti Urho Kekkosesta. K-linjan keskustalaiset halusivat kaataa Koiviston hallituksen estääkseen tämän presidenttitien ja Koivisto taas piti kynsin hampain kiinni hallituksestaan. Sailaksen mukaan Koivisto antoi liikaa periksi presidenttitien vuoksi.
”Silloin sitä oli tosissaan. Taustalla oli pidempiaikaista harmitusta siitä, että elvytysajan järkiperäisempi talouspolitiikka alkoi rakoilla, ei pelkästään Koiviston takia. Etenkin keskusta oli ottanut vahvan poliittisen asenteen. Olin varma, että Koivisto valitaan presidentiksi, tekee hän mitä tahansa. Hän pehmoili ihan turhaan”, Sailas kuvailee.
Valtapolitiikan lopputuloksena oli Sailaksen mukaan kehno talouspoliittinen linjaus, kun kansaneläkeuudistus toteutui.
”Hallitus kokoontui torjumaan inflaatiota ja neuvotteluista tultiin ulos kansaneläkeuudistus kainalossa”
Sailas kertoo, kuinka hän kansaneläkepäätöksen jälkeen turhautui ja purki pettymystään SDP:n sisäisissä palavereissa. Kertaalleen hän sivalsi suoraan päin Koivistoa luonnehtien hänen siunaamaansa päätöstä juurikin Koiviston aiempien linjausten vastaiseksi. Sailas esitteli esimerkiksi lukuja, jotka osoittivat, kuinka päätöksen vuoksi eläkeläisten reaalitulot kasvavat nopeammin kuin palkansaajien.
Sailas muistelee, kuinka hän pelkäsi, että hänen aikansa valtiovarainministeriön virkamiehenä on tullut päätökseen yhteentörmäyksen vuoksi. Yhteenottojen jälkeen Sailas joutui kirjan mukaan Koiviston ”mustalle listalle”.
”Pääministeri harkitsi Sailaksen sulkemista pois talouspoliittisesta keskusteluryhmästään. Tieto Koiviston ja Sailaksen välien viilenemisestä kiiri myös SDP:n eduskuntaryhmää johtaneen Matti Ahteen korviin. Hän asettui puolustamaan Raimon toimintaa Koivistolle. Myös Lipponen ryhtyi Raimon takuumieheksi käytyään tämän kanssa liennytyslounaalla, ja Koivisto taipui pitämään Raimon mukana talousryhmässä.
Jäätteenmäestä tyly luonnehdinta
Kirjassa käydään läpi Sailaksen lapsuutta, varttumista ja huippuvirkamiehen näkemystä Suomen taloushistoriasta kriiseineen ja nousuineen. Kirjassa todistetaan useaan kertaan, ettei Sailas niele syytöksiä uusliberalistisesta linjastaan. Hän kuvailee itseään enemmänkin tannerilaiseksi demariksi. Ero uusliberalismiin kiteytyy esimerkiksi siihen, että hän ei aseta julkista ja yksityistä sektoria vastakkain. Toisaalta kirjassa piirtyy kuva miehestä, jolla useimmiten on huoli julkisen sektorin paisumisesta.
Talouspäättäjinä Sailas arvostaa erityisesti 1990-luvun vaikeuksissa toimineita avainhenkilöitä, kuten Paavo Lipposta, Iiro Viinasta ja Sauli Niinistöä. Tosin suhde Niinistöön jäi Sailaksen mukaan hieman etäiseksi.
Lipposen hallitusten jälkeiset valtiovarainministerit eivät kerää suuria pisteitä Sailakselta. Hänen mukaansa omaa linjaansa vetäviä ja päättäväisiä valtiovarainministereitä ei 2000-luvulla ole juuri näkynyt. Pääministereistä tylyimmän arvion saa Anneli Jäätteenmäki.
”Kansakunnalle oli varmasti onneksi, että Jäätteenmäestä ei tullut pitkäaikaista pääministeriä. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut riittävästi kykyä ja osaamista tehtävän hoitamiseen”.
