Pääministeri Sanna Marin saa kiittää onneaan, että hän on poliitikko nimenomaan Suomessa eikä lahden toisella puolella. Ruotsissa hänet olisi median toimesta kivitetty ja lööpit huutaisivat päivästä toiseen kissankokoisin kirjaimin: ”AVGÅ SANNA MARIN!”
Tällä viikolla Ruotsissa on kohuttu vastanimetyn, 33-vuotiaan siviiliministeri Ida Karkiaisen nuoruudenkuvasta. Suttuisassa otoksessa 15-vuotias Karkiainen istuu tiskipöydällä käsi eteen ojennettuna kuin natsitervehdyksessä. Siis kahdeksantoista vuotta sitten! Armoa ei anneta.
Ruotsin politiikka tuntee yhden poikkeuksen joka vahvistaa säännön ja se on vasemmiston entinen puoluejohtaja Gudrun Schyman. Syksyllä 1996 ympäripäissään ollut Schyman kävi tarpeillaan elokuvateatterin lattialla kesken ensi-iltajuhlien. Tämän jälkeen hän kirjautui hoitoon, raitistui ja kiersi median haastateltavana. Hän teki sittemmin varsin ansiokkaan uran ja johti puolueensa kolmannelle sijalle ja historialliseen kahdentoista prosentin kannatukseen vuoden 1998 vaaleissa. Asemaa ei horjuttanut pimeä siivousapu saati verojen maksamatta jättäminen. Kunnia meni, mutta maine sen kuin kasvaa, tuntui olevan Schymanin motto.
Elämä on tylsää jos ei joskus juhli näin, no kuka sitä aina jaksaa olla selvinpäin, lauloi Irwin Goodman aikanaan. Sanna Marinilla on viime aikoina menojalka vipattanut. Tähän asti tasavallassa on totuttu, että tosi-tv tyrkkyjä kutsutaan erilaisin etuliittein, mutta nyt Suomen historian nuorinta pääministeriä on siunattu epiteetillä “bilettäjä”. Hallituskollega Antti “Kanki” Kaikkonen voisi varmaan kertoa kuinka mahdotonta sellaisesta liikanimestä on päästä eroon.
Ehkä kyseessä on vain myrsky olutlasissa. Ottamatta kantaa siihen toimiko Sanna Marin oikein jättäessään virkapuhelimen kotiin, muiden mahdollisesta korona-altistumisesta tai siitä oliko bileseura kyseenalaista pääministerin arvovallalle, niin voimme kuitenkin jälleen kerran todeta, että sen sijaan että pääministeri Marin olisi avannut ajatuksiaan esimerkiksi koronatoimista, Suomen talouden tilasta tai vaikka lempilapsestaan tasa-arvosta, niin hän joutuu taas kerran selittämään toisarvoisia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään.
Politiikka on luottamusbisnes. Luottamusta ei voi ostaa, se ansaitaan. Sen sijaan sen voi menettää silmänräpäyksessä. Erään määritelmän mukaan luottamus on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä. Toistaiseksi demareilla on vahva luotto mestariinsa ja anteeksiantoa tuntuu riittävän seitsemänkymmentäseitsemän kertaa seitsemän. Äänestäjät sen sijaan voivat kertoa mielipiteensä tammikuun aluevaaleissa ja lopullisesti vuoden 2023 eduskuntavaaleissa.
Vielä muutama kuukausi sitten maailman lehdistö ylisti nuorta, kaunista ja valovoimaista pääministeriä, joka oli johtanut maataan äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Nyt otsikot kirkuvat: “Saturday Night Fever!” Toisaalta siinä on jotain ylevää, että Sanna Marin hallitsee myös mokaamisen. Että se on suureellista eikä mitään teuvohakkaraismaista heilumista Viitasaaren paikallisessa.
Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan. Antaa mennä vaan, antaa mennä vaan.
