Sanottakoon ihan ensimmäiseksi, että Ruotsin hallituskriisissä ei ole kysymys asuntopolitiikasta muuta kuin välillisesti. Ongelman ydin on Tammikuun sopimus.
Jälkiviisaat muistuttavat nyt kuorossa, että kyllähän sen jo tiesi alunperinkin, ettei siitä mitään hyvää seuraa, jos kahden puolueen (C ja L) politiikkaa ajetaan toisen kahden (S ja MP) saadessa kaikki kivat pestit samalla kun viidennen (V) oletetaan peesaavan ilman hallituspaikkoja saati omaa politiikkaa. Vuoden 2018 valtiopäivien 134. päivän hallitusneuvottelut päättyivät epämääräiseen yhteistyöhön, joka tunnetaan nimellä Tammikuun sopimus. Vasemmisto on ollut tämän konstellaation häviäjä. Se on ollut kuin se rasittava pikkuveli, jota säälistä ja äidin pakottamana raahataan mukana leikeissä. Hang around -jäsen, jolla ei ole sananvaltaa mihinkään, mutta jonka oletetaan mukautuvan kaikkeen. Lopulta pikkuveli sai tarpeekseen ja marssi ulos huutaen: ” EI VÄISTETÄ, VAIKKA TUNNETTAIS!”
Vasemmiston uusi milleniaalipuheenjohtaja Nooshi Dadgostar on osoittautunut varsinaiseksi asennemuijaksi, joka ei kuvia kumarra. Hänet valittiin tehtävään vain reilu puoli vuotta sitten. Ei varmasti ollut helppoa tarttua puheenjohtajan nuijaan suositun Jonas Sjöstedin jälkeen. Sjösted on erinomainen väittelijä ja ihmisenä häntä arvostetaan yli puoluerajojen. Dadgostaria on arvosteltu epävarmaksi ja huonoksi esiintyjäksi. Tiukassa paikassa hän kuitenkin piti pintansa. Reilu viikko sitten hän ilmoitti hallitukselle, että joko se perääntyy suunnittelemasta koskien vuokrien vapauttamista uusissa vuokrataloissa tai sitten neuvotellaan uudelleen. Kun vastapuolelta sitten tuli aivan onneton ehdotus, Dadgostar totesi ykskantaan, ettei heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa valtiopäivien ratkaista Stefan Löfvenin kohtalo. Maanantaina 21. kesäkuuta Ruotsissa todistettiin poliittista historiaa kun valtiopäivät äänestivät pääministerin epäluottamuksesta eli käytännössä vapautti Löfvenin tehtävästään.
Vaikka se varmasti kirveli, niin hallituspuolueet olivat vielä siinä vaiheessa vakuuttuneita, että eiköhän tästä jotenkin selvitä. Keskustan Annie Lööf kiiruhti kertomaan kaksi päivää myöhemmin, että he ovat valmiita neuvottelemaan. Se oli kuitenkin liian myöhäistä, Rubicon oli ylitetty. Liberaalien puheenjohtaja Nyamko Sabuni nimittäin ilmoitti seuraavana päivänä sanoutuvansa irti tammikuun sopimuksesta, jonka he katsovat rauenneen. Näin ollen uudet vaalit eivät enää ole vain teoreettinen mahdollisuus.
Kenelläkään ei tässä tilanteessa ole valmista käsikirjoitusta, mutta erilaisia spekulaatioita siirroissa tässä shakkipelissä on sitäkin enemmän. Juuri nyt Stefan Löfvenin pitää valita ruton ja koleran väliltä.
Jos Stefan Löfven valitsee uudet hallitusneuvottelut, tulee puhemies Andreas Norlén kaiken järjen mukaan nimeämään moderaattien Ulf Kristerssonin ensimmäiseksi hallitustunnustelijaksi, koska Löfven on jo hävinnyt yhden kierroksen. Tämä äänestys ei ole sosiaalidemokraateille riskitön, sillä S, MP, C, V on yhteensä tasan 175 ääntä. Näin ollen yksittäisen edustajan sairastuminen tai liikenneruuhkaan jumittuminen voisi ratkaista äänestyksen vastapuolen hyväksi. Eikä vielä riitä, että Löfven äänestettäisiin takaisin, vaan hänen pitäisi voittaa myös syksyn budjettiäänestys. Sen taas sotki pahasti Liberaalien siniseen joukkueeseen siirtyminen. Pääministerin mandaatti olisi siis kovin hauras. Jos taas käy niin vanhanaikaisesti, että Ulf Kristersson valitaan pätkäpääministeriksi niin sosiaalidemokraateilta häviää kokonaan suurin valttikortti ensi vuoden varsinaisissa vaaleissa. He eivät nimittäin enää voisi syvällä rintaäänellä vakuuttaa, että vain heitä äänestämällä estetään ruotsidemokraattien pääsy valtaan tai edes vallan syrjään.
Uusia vaaleja ei halua kukaan. Ne olisivat äärimmäiset kalliit ja hankalat järjestää etenkin näin pandemian aikaan. Lopputulos olisi luultavasti myös jokseenkin sama kuin 2018. Perustuslakiin on kuitenkin kirjattu tämä mahdollisuus, jotta tämän kaltaisista pattitilanteista päästäisiin. Nyt hallituspuolueissa mietitään lähinnä sitä, miten pelata kortit ettei Musta Pekka jää omaan käteen. Kukaan ei halua olla syypää siihen, että Ruotsissa järjestetään ylimääräiset vaalit ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1958. Sosiaalidemokraatit jo sovittivat korttia Liberaalien käteen vaatiessaan, että heidän tulee valita puolensa. Se oli jokseenkin kohtuutonta. Puolue käy eloonjäämistaistelua, sillä se ei mitä luultavammin saa seuraavissa vaaleissa tarvittavaa neljän prosentin kannatusta päästäkseen sisälle valtiopäiville.
Nyt heidän siis oletetaan uhrautuvan joukkueen puolesta, vaikka joukkue ei edes ole heidän omansa. Vasemmisto taatusti pysyy kannassaan ja mikä on pysyessä, kun mielipidemittaukset osoittavat ennätyskorkeita kannatuslukuja. Keskustan Annie Lööf taas ei takuulla kutsu synttäreilleen sen koommin vasemmistoa kuin ruotsindemokraattejakaan. Varmaa on, että silloin kun “eristämistaktiikka” ääripuolueiden eli vasemmiston ja ruotsidemokraattien kanssa alkoi, joka kahdeskymmenes äänestäjä oli valmis äänestämään niistä jompaa kumpaa. Nyt joka kolmas. Puoluekenttä on tänä aikana polarisoitunut. Häviäjiä tässä leikissä on monta, mutta vain yksi kukkulan kuningas. Stefan Löfvenin kaataminen toi ruotsindemokraattien Jimmy Åkessonille kauan himoitsemansa päänahan.
Tällaiset tilanteet synnyttävät yleensä koko joukon hauskoja meemejä. Ehkä tätä tilannetta kuvaavin oli otsikolla “kansalaisten ajatus hallituskriisistä versus Aftonbladetin pääkirjoitustoimitus.” Ylemmässä kuvassa muovisen puutarharyhmän yksi tuoli on kaatuneena nurmikolla. Alemmassa kuvassa taas maalaus sivilisaation rappiosta Rooman tuhoutuessa. Vaikka tilanne on vakava niin on hyvä muistaa, ettei tämä ole Ruotsin kriisi, vaan Ruotsin hallituskriisi. Kriisi joka on osa demokraattisen yhteiskunnan parlamentaarista logiikkaa, jolla on oma kulkunsa. Kyseessä ei siis ole kaaos saati katastrofi.
Ruotsin hallitusta ei ole viekkaudella ja vääryydellä saati väkivalloin syösty vallastaan vaan äänestetty pois demokratian pelisääntöjä noudattaen. Löfvenin hallitus ei ole ainoa legitiimi hallitusvaihtoehto vaikka he kovasti niin yrittävätkin väittää. Stefan Löfven ehkä toivoisi voivansa pysäyttää ajan, mutta kello käy. Huomenna hänen on ilmoitettava päätöksestään S-MP-hallituksen jatkosta. Löfven on äärimmäisen taitava neuvottelija, jolla on yhdeksän poliittista henkeä. Mikään taikuri ei hänkään sentään ole. Hetki lyö, viime hetki lyö.
