17-vuotias nuori oli saanut yli kahden vuoden vankeustuomion tapon yrityksestä. Silti häntä ei vangittu. Alaikäisen vangitseminen edellyttää lain mukaan ”erityisen painavia syitä”. Ilmeisesti tapon yritys ei ole riittävän painava syy?
Pian tämän jälkeen sama henkilö pidätettiin uudelleen epäiltynä uudesta vakavasta väkivaltarikoksesta ja törkeästä ryöstöstä.
Yksittäinen tapaus ei ratkaise rikospolitiikan suuria kysymyksiä. Mutta se nostaa esiin epämiellyttävän ristiriidan siinä, miten kohtelemme nuoria rikoksentekijöitä. Kriminologinen tutkimus kertoo nimittäin jotain hyvin yksinkertaista.
Rikollisuus kasvaa nopeasti teini-iässä ja saavuttaa huippunsa noin 17–20 vuoden iässä. Tätä kutsutaan ikä–rikollisuuskäyräksi, ja se on yksi kriminologian vahvimmista empiirisistä havainnoista. Psykologi David Lykken huomautti kerran leikillään, että jos nuoret miehet voitaisiin laittaa ”kylmäuneen” teini-iän ja varhaisen aikuisuuden ajaksi, suuri osa rikollisuudesta katoaisi.
Ajatus on tietenkin absurdi – mutta se havainnollistaa yhtä asiaa: rikollisuus keskittyy voimakkaasti juuri tähän ikävaiheeseen. Silti rikospolitiikassa juuri tätä ryhmää kohdellaan kaikkein varovaisimmin. Toisin sanoen: rikostilastojen vaarallisin ikäryhmä on samalla rikospolitiikan varovaisimmin kohdeltu ikäryhmä. Onko tämä perusteltua?
Nuorten lievempää kohtelua perustellaan usein neurotieteellä. Aivot kehittyvät pitkälle parikymppiseksi asti, ja nuoret ovat keskimäärin impulsiivisempia ja riskihakuisempia kuin aikuiset. Tämä pitää varmasti paikkansa. Mutta kuten kognitiivinen psykologi Stuart Ritchie on huomauttanut, tämä havainto ei selitä väkivaltarikollisuutta. Valtaosa nuorista ei pahoinpitele ketään eikä tee ryöstöjä. Kaikki ihmiset ovat nuorena impulsiivisempia kuin keski-iässä – mutta hyvin harva 17-vuotias hyökkää viattomien ohikulkijoiden kimppuun puukko kädessä.
Kriminologinen tutkimus osoittaa, että vakava rikollisuus keskittyy hyvin pienelle joukolle. Klassinen tutkimus Philadelphiasta havaitsi, että noin kuusi prosenttia pojista teki yli puolet rikoksista. Myös suomalainen tutkimus osoittaa saman ilmiön. Kriminologi Janne Kivivuoren nuorisorikollisuutta koskevat tutkimukset ovat pitkään osoittaneet, että valtaosa nuorista ei tee vakavia rikoksia lainkaan, mutta pieni joukko tekee niitä toistuvasti.
Toisin sanoen rikollisuus ei jakaudu tasaisesti nuorten kesken: Useimmat nuoret eivät tee vakavia rikoksia koskaan, mutta pieni joukko tekee niitä toistuvasti. Kriminologiassa tätä havaintoa on käytetty perustelemaan niin sanottua selektiivisen eristämisen ajatusta: jos pieni joukko tekee suuren osan vakavista rikoksista, rikospolitiikan keskeinen kysymys on, miten tämä ryhmä tunnistetaan ja estetään tekemästä uusia rikoksia.
Alaikäisyyden käsite on ongelma
Yksi ongelma liittyy jo itse käsitteeseen alaikäinen. Lain silmissä sama kategoria kattaa sekä taaperot että lähes täysi-ikäiset. 17-vuotias on biologisesti aikuinen. Hän on rikostilastojen vaarallisimman ikäryhmän jäsen. Silti laki niputtaa hänet samaan kategoriaan pienten lasten kanssa.
Suomessa rikosoikeudellinen vastuu alkaa 15 vuoden iässä. Yhteiskunta siis katsoo, että 15-vuotias voi olla rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan. Silti alle 18-vuotiaat kuuluvat edelleen alaikäisten kategoriaan, mikä vaikuttaa esimerkiksi vangitsemiseen ja rangaistuksiin. Järjestelmä ilmaisee samanaikaisesti kaksi asiaa: nuori on tarpeeksi vastuullinen rikosoikeudelliseen vastuuseen, mutta silti liian nuori vakaviin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin.
Samaan aikaan julkisessa keskustelussa nuoria kehotetaan ottamaan yhä enemmän vastuuta yhteiskunnasta. Ilmastopolitiikassa teini-ikäiset aktivistit, kuten Greta Thunberg, esitetään moraalisina suunnannäyttäjinä, joita aikuisten pitäisi kuunnella. Nuorten osallistumista päätöksentekoon korostetaan tutkimuksessa, ja ajoittain keskustellaan jopa äänestysiän laskemisesta. Mutta rikosoikeudessa sama ikäryhmä kuvataan täysin toisin. Nuoret ovat impulsiivisia, kypsymättömiä ja vain rajoitetusti vastuullisia teoistaan.
Nuori on siis politiikassa viisas – mutta rikosoikeudessa lapsi. Kuulostaa aika ristiriitaiselta.
Rikospolitiikkaa käsitellään usein vastakkainasetteluna rangaistusten ja myötätunnon välillä. Mutta kysymys on myös vapaudesta: Jos vakavaa väkivaltaa tekeviä ihmisiä ei pystytä pysäyttämään ajoissa, tavallisten ihmisten liikkumisvapaus ja turvallisuuden tunne kaventuvat.
Kun vakavasta väkivallasta tuomittu alaikäinen päästetään vapaaksi ja hän hyökkää uudelleen viattomien ihmisten kimppuun, järjestelmä suojelee rikoksentekijää – mutta vaarantaa kaikki muut. Eikä ole edes selvää, suojeleeko se lopulta rikoksentekijääkään. Rikollinen elämäntapa ei ole kenellekään hyväksi.
Nuorten väkivaltarikollisuus on viime vuosina herättänyt Suomessa kasvavaa huolta. Erityisesti ryöstöjen ja vakavan katuväkivallan määrä on poliisin tilastojen mukaan kasvanut nopeasti. Nykyinen järjestelmä kohtelee 17-vuotiasta väkivaltarikollista usein kuin pientä lasta, vaikka hän kuuluu rikostilastojen kaikkein riskialttiimpaan ikäryhmään.
Suomessa kriminaalipolitiikkaa on pitkään ohjannut ajatus rationaalisesta ja humaanista kriminaalipolitiikasta. Turun tapaus herättää kuitenkin kysymyksen siitä, toteutuuko tämä ihanne käytännössä. Onko järjestelmä rationaalinen, jos se vapauttaa vakavasta väkivallasta tuomitun nuoren ja altistaa muut uudelle rikokselle? Ja onko se inhimillinen niitä kohtaan, jotka joutuvat tämän väkivallan uhreiksi?