Kaikkia 2000-luvulla pidettyjä Suomen eduskuntavaaleja on vaalikampanjoiden aikana luonnehdittu pääministerivaaleiksi, vaikka äänestäjät eivät pääministeriä valitsekaan. On ollut yhteisymmärrys siitä, että edustajamäärältään suurimman puolueen puheenjohtaja muodostaa hallituksen. Se on selkeä ja reilun tuntuinen menettelytapa. Ei kuitenkaan ole takeita siitä että tämä linja pitää tulevaisuudessa. Etenkään ei ole varmuutta enemmistöhallituksen syntymisestä. Puolueiden etäisyys toisistaan on kasvussa.
Formulatermein ilmaistuna nykyisten kannatuslukujen valossa eturivistä starttaavat pääministeriehdokkaat Antti Rinne ja Petteri Orpo. Kakkosrivissä moottoreitaan yllyttävät Juha Sipilä ja Touko Aalto. Takaa tullaan tuskin ohi.
Lisää panoksia vaaleihin tuo ensi kesään ajoittuva Suomen EU-komissaariehdokkaan valinta. Jyrki Kataiselta vapautuvan paikan täyttäjän on arvioitu voivan tulla valituksi jopa komission seuraavaksi puheenjohtajaksi. Se olisi korkein suomalaisen hallussa koskaan ollut kansainvälinen tehtävä.
Vaikka komission jäsenet eivät tehtävässään edusta jäsenvaltiota vaan unionia, suomalaiskomissaarin merkitystä on pidetty tärkeänä myös kotimaassa. Toimen tähänastisia hoitajia on kiitetty ansaitusti.
Käytäntö, jonka mukaan pääministerin ehdokasta esitetään komissioon, saanee jatkoa. Näin eduskuntavaalien painoarvo nousee entisestään. Luontevimmat vaalit asian ratkaisemiseen olisivat kuitenkin loppukevään europarlamenttivaalit. Komission jäsenyyttä tavoittelevien olisi asetuttava ehdokkaaksi eurovaaleihin, jolloin äänestäjille tarjoutuu suora mahdollisuus ilmaista kantansa heihin.
Paalupaikalla komissaarikisassa on Alexander Stubb, joka myös lienee ainoa kansainvälisesti kiinnostava suomalaisnimi kartoitettaessa ehdokkaita Euroopan komission johtoon. Rivikomissaariksi tarjokkaita on epäilemättä muitakin.
Oikein tai ei, poliittiset liikkeet personoituvat voimakkaasti johtajaansa niin Suomessa kuin muuallakin. Useimmat meistä tietävät johtavista ulkomaisista puolueista vain kärkihahmon. Suomessa henkilöiden valintaan perustuva vaalijärjestelmä nostaa sentään yleensä näkyviin useampia poliitikkoja.
Suurin huomio ja samalla paine keskittyy meilläkin puolueiden puheenjohtajiin. Heidät pannaan vaalien alla tilille ja tulille liikkeittensä julistamien tavoitteiden ja tekojen ristiriidoista. Hyvin suorasukaisen ja harvoin myötäsukaisen arvioinnin kohteena ovat myös puoluejohtajien henkilökohtaiset ominaisuudet, ulkoinen olemus, ilmaisutapa, yksityiselämä ja menneisyys. Erityisesti sosiaalisen median puolella henkilökohtaisessa lyttäämisessä mennään kauas kohtuuden tuolle puolen.
Vaaleissa valinta näyttää yhä useammin tapahtuvan vastustuksen, ei kannatuksen kautta. Tämä on omalaatuinen paradoksi Suomessa, jonka arvostus on kärkiluokkaa lähes kaikissa kansainvälisissä vertailuissa, ja jonka asukkaita pidetään onnellisimpana maailmassa.
