Suomen asutuksen valuminen Helsinkiin ja rannikon kasvukeskuksiin kylmän sodan päättymisen jälkeen oli sinisilmäistä, toteaa Mika Aaltola Apun kolumnissaan.
Aaltolan mukaan usko siihen, ettei Venäjällä valtaan nousisi enää autoritääristä johtajaa, johti väestön valumiseen kasvukeskuksiin, jonka seurauksena merkittävä osa Suomen maaseutua autioitui. Venäjän raaka-ainevarat ja markkinat nähtiin mahdollisuutena, eikä Nato-jäsenyyttä koettu tarpeelliseksi.
– Se oli ajan sinisilmäistä ajattelua, jossa Helsinkiä kytkettiin Pietariin ja väliin jäävää maata hahmotettiin ruplaturismin näkökulmasta. Se oli visiota, jonka riskit ovat nyt toteutuneet.
Tämän ajattelun seurauksena Pohjois-Suomi suunniteltiin Aaltolan arvion mukaan lähinnä pohjoisen ja porotalouden varaan, kun taas etelässä rakennettiin ostoskeskuksia ja haaveiltiin Kiinaan ulottuvista rautatieyhteyksistä.
– Laman jälkeisessä Suomessa alettiin hahmottaa uutta eurooppalaista Suomea perustuen kasvatusmalliin. […] Suomessa vallitsi ideologinen keskittämisbuumi, Aaltola toteaa.
Venäjän hyökkäyssodan myötä tilanne on kuitenkin muuttunut. Aaltola painottaa, että geopoliittisen tilanteen kärjistyessä on otettava huomioon se, miten Suomen kokoisen maan puolustaminen toteutetaan.
–Hajauttaminen, ei keskittäminen, on nyt Nato-Suomen henki, Aaltola linjaa.
Esimerkiksi hän nostaa Lapin yhdistämisen Pohjois-Norjaan ja sitä kautta Jäämerelle suoja- tai huoltovarmuuskäytävällä. Tämä vahvistaisi alueen elinvoimaisuutta ja tukisi sen puolustamista.
Myös Itä-Suomi tarvitsee Aaltolan mukaan puolustuskäytävää, joka kattaisi koko 1300 kilometrin pituisen rajan. Itä-Suomen pitäminen juurevana vankkana onkin Aaltolan mielestä keskeistä koko kansakunnan kannalta.
Nato-Suomessa ei Aaltolan mukaan tulisikaan puhua säästöistä, kun kyse on koko maan kehittämisestä Venäjän vastaisen pelotteen luomisesta.
– Nyt ollaan Natooon liitytty, mutta vielä ei ole Suomen suojassa pitämisen velvoittavuus heijastunut poliittiseen puheeseen, joka junnaa vanhoissa teemoissa, Aaltola huomauttaa