Donald Trumpin valinnan myötä populismista on puhuttu paljon ja painavasti. On käyty läpi työväenluokan kriisiä, auktoriteettiuskon katoamista, laatumedian romahdusta ja poliitikoiden kyvyttömyyttä. Silti väitän, että populismipuheissa on vasta raapaistu pintaa.
Suomalaisen yhteiskunnan aika on ohi. Meistä on tullut kuppikuntien mosaiikki. Ilmiötä hankaloittaa se, että samalla kun Suomi käy sisäistä taistelua kansallisvaltion tulevaisuudesta, olemme siirtymässä edustuksellisesta demokratiasta rahvaskratiaan. Niin mosaiikki-ilmiön kuin rahvaskratian suurin mahdollistaja on teknologinen kehitys: internet, Facebook, Twitter ja Instagram ovat ensimmäiset joukkoviestinnän muodot, jotka oikeasti todella segmentoivat yleisönsä ja samalla antavat valtaa nk. tavallisille ihmisille. Ne myös paljastivat, että mitään yhtenäistä Suomen kansaa ei enää ole. Rahvas ei ole sitoutunut, jos koskaan olikaan, tiedostavan eliitin agendaan.
Demokratia ja kansallisvaltio eivät estäneet rahvaan sosiaalista nousua sen paremmin yksilöiltä kuin kokonaisilta ihmisryhmiltäkään. Mutta ne edellyttivät tuota nousua havittelivilta samaistumista eliitin arvomaailmaan. Eliitin arvoista keskeisimpiä olivat mm. talouskasvu, tieteen arvostaminen tunteiden yläpuolelle, moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja valtiokeskeisyys.
Eliitin arvoja ylläpitivät poliittinen järjestelmämme, korporaatiomme, media ja valtio. Jos rahvas halusi jotain, sen täytyi hyväksyä nämä arvot. Se ei tarkoittanut samaistumista vuorineuvosten agendaan tuotantokustannusten hillitsemisestä, mutta kylläkin sitä, että nuo kustannukset olisivat riidan kohde. Ajatus siitä, että rahvaalla olisi muita kuin taloudellisia pyrkimyksiä on tullut eliitille täytenä yllätyksenä. Se on jopa synnyttänyt maailmalla kokonaisuuden kirjallisuuden lajin, jossa älymystön edustajat ihmettelevät, miksi kansa äänestää omaa etuaan vastaan, siis sitä, minkä eliitti määritteli rahvaan eduksi.
Maahanmuutto ja seksuaalivähemmistökeskustelut, jotka sittemmin ovat laajentuneet identiteettipolitiikaksi, ovat esimerkki eliitin ja rahvaan arvojen eriytymisestä. Eliitin on mahdotonta ymmärtää, että iso osa rahvaasta ei koe näitä kysymyksiä tärkeinä. Muukalais- ja homovastaisuutta paljon yleisempi ilmiö on täydellinen välinpitämättömyys näitä teemoja kohtaan.
Kukaan ei kutsu professoria, joka pitää lätkää typeränä pelinä, jääkiekko-foobikoksi, mutta jos putkimies päivittelee valtioneuvoston sukupuolitietoista budjetointia, hän on äkkiä trans-gender-fiskaali-foobikko.
Arvojen tärkeysjärjestys on ollut shokki joukkoviestimille. Viimeiset 20 vuotta ovat opettaneet, että kaikki se mitä media ennen piti tärkeänä politiikan-, talouden-, ulkomaan asioiden ja kulttuurin uutisoinnissa olikin täytemateriaalia. Rahvaan todellinen mielenkiinto oli urheilussa, viihteessä ja arjessa. Sosiaalista mediaa on kutsuttu epäsosiaaliseksi, mutta se vapautti rahvaan eliitin määräämästä viestihierarkiasta puhumaan kaljasta, lätkästä, pyllyistä, syntymäpäivistä ja kaikesta siitä, jossa rahvas voi olla osallisena eikä pelkkänä passiivisena yleisönä.
Koko ilmiö kiteytyy ensi kevään eduskuntavaaleihin. Kansaa kehotetaan uurnille, koska se kuuluu demokratiaan, mutta tarkkaan ottaen rahvas äänestää ainoastaan siitä, kuka saa ensimmäisenä ryhtyä hallitustunnustelijaksi. Kaikesta muusta: hallituksen kokoonpanosta, sen politiikasta ja sen toteuttajista päätetään kabineteissa.
Euroviisuissa sentään äänestetään voittajasta.
