Politiikan toimintatavat eivät ole kyenneet vastaamaan yhteiskunnan muutokseen, päätöksenteko noudattaa samoja tapoja kuin sata vuotta sitten ja puolueet ovat muuttuneet viestintä- ja vaaliorganisaatioiksi. Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa käytävä keskustelu on pääosin joko toisia vähättelevää tai arvostelevaa. Ymmärrystä siihen, että asioista voi olla erilaisia mielipiteitä ei juurikaan ole. Twitter on politiikka-aktiivien leikkikenttä, jossa toimittajat, poliitikot ja etujärjestöihmiset keskustelevat keskenään, mutta tavalliset ihmiset eivät tähän pikkunäppärään ilkeilyyn halua osallistua.
Keskustelu käydään omissa kuplissa, joissa kuvitellaan, että juuri me olemme valittuja, kun muut ovat vihollisia. Politiikasta on tullut reality-show, jossa voimakkaimmin arvosteleva saa suurimman näkyvyyden. Demokratia on kaventunut pienen joukon harrastukseksi, johon kukaan ei halua tieten tahtoen tulla mukaan.
Tämä on toki kärjistys, mutta siinä on mukana totuuden siemen. Ihmisten arvostus politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan on alhainen, mitä en ihmettele yhtään. Puolueet ja poliitikot eivät ole osanneet pitää kansalaisia mukana päätöksenteossa, eikä kenelläkään tunnu olevan vastausta siihen, miten asiaa voisi tukea. Ratkaisuja on haettu lähinnä puolueen sisäisen osallistumisen ja ohjelmatyön lisäämisellä, mutta on unohdettu, että puolueet kokoavat jäsenikseen vain murto-osan äänestäjistään. Valitettavasti tällöinkin politiikka pysyy pienten ryhmien toimintana.
Menneisyydessä poliitikkojen ja puolueiden oli helpompi pitää yhteyttä kannattajiinsa, koska äänestäjät tunsivat päättäjät paremmin. Puolueiden jäsenmäärät olivat huomattavasti korkeampia. Tupailloissa käytiin keskustelua siitä, miksi johonkin päätökseen on päädytty sekä siitä, onko päätös oikea. Individualismi ja kaupungistuminen ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta radikaalisti.
Tähän politiikka ei ole pystynyt vastaamaan, vaan päättäjät ovat etääntyneet ihmisistä ja vuorovaikutusta äänestäjien ja päättäjien välillä ei juurikaan ole. Äänestäminen perustuu kampanjoihin ja henkilöbrändeihin, joihin puolueet ovat vastanneet muuttumalla viestintä- ja kampanjaorganisaatioiksi. Samalla on kuitenkin hyväksyttävä todellisuus: tapahtumat, tupaillat sekä puolue nykyisellään ovat puolueen kannattajien osallistumiskanavana mennyttä aikaa.
Siksi en ole ymmärtänyt ollenkaan sitä perusnegatiivisuutta ja pessimismiä, jota Liike Nyt -hanketta kohtaan on osoitettu. Tuntuu siltä, että jos joku esittää jotain ratkaisua, on peruskommenttina: väärin sammutettu tai väärät ihmiset. Ei sinänsä yllätä, ettei juuri kukaan ei ole kritisoidessaan esittänyt omia vaihtoehtoja.
Mikael Jungner on oikeassa siinä, että ratkaisun on löydyttävä verkon kautta. On kyettävä kehittämään alustoja, joissa on mahdollista käydä toimivaa keskustelua, jossa trollit ja häiriköt eivät mellasta. Siksi odotan mielenkiinnolla, mitä Liike Nyt -alusta tuo mukanaan. En yhdy peruspessimistien valitukseen, että tämä on jo nähty eikä tämä voi toimia, vaan odotan tuloksia ennen kuin teen omat johtopäätökseni.
On myös huomioitava, että esimerkkejä toimivasta verkkokeskustelusta on olemassa. Yksi esimerkki on Osmo Soininvaaran blogi, jota kautta pystyy hyvin seuraamaan ja kertomaan mielipiteensä Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan kokousasioista sekä lukemaan perustelut siitä, miksi näin ollaan tekemässä. Tämä toki vaatii paljon, mutta jos päätöksenteko halutaan tehdä avoimeksi ja kaksisuuntaiseksi, se myös vaatii työtä ja aikaa. Mutta se on päättäjien velvollisuus.
Poliittinen viestintä olisi muutettava laajemminkin keskusteluksi. Poliitikoiden ja puolueiden pitäisi luopua ajattelusta, että kaikki mitä tehdään, on yksisuuntaista viestintää ja omien kantojen tuputtamista. Muutos siirtymisessä viestinnästä keskusteluun vaatii aikaa ja työtä, vahvaa moderointia sekä todellista halua keskustella myös politiikka-aktiivien sisäpiirin ulkopuolella.
PS: Täydellinen ja mielestäni tahallinen väärinymmärrys puhuttaessa verkosta osallistavana vaikuttamisalustana on se, että mielipiteet tulisivat tällöin muodostettua huutoäänestyksellä. Keskeisempää on, että poliitikoiden pitäisi uskaltaa perustella miksi. Samalla heidän pitää olla valmiina altistamaan päätökset keskustelulle ja tarvittaessa muokata tai hioa niitä keskustelun perusteella. Näin päämääränä ei ole huutoäänestys, vaan keskusteleva ja oppiva päätöksenteko.
