Kansalaisaloite pakkoruotsin poistamisesta laukaisi jälleen kovin tutun keskustelun pakollisen ruotsin opiskelun mielekkyydestä. Kaikki pääargumentit on kuultu jo ajat sitten. Pakkoruotsikeskustelussa useimmat argumentit molemmin puolin jaa/ei-jakolinjaa ovat liian usein epä-älyllisiä.
On korkea aika kysyä, olisiko ruotsin kielen opiskelun suhteen saavutettavissa älykäs ja maltillinen kompromissi, joka turvaisi kaksikielisyyden Suomessa?
Ruotsia ei pitäisi verrata peruskoulun muihin pakollisiin oppiaineisiin, sillä ruotsin pakollisuudelle on kaikkein heikoimmat perustelut. Miksi rasittaa reilusti yli 90 prosenttia väestöstä pakottamalla opettelemaan kieltä, jota suurin osa ei todennäköisesti ikinä elämänsä aikana tarvitse? Se on maalaisjärjen vastaista.
Suomen kilpailukykyä edistäisi, jos peruskouluissa opiskeltaisiin vapaaehtoisuuden pohjalta motivoituneesti ruotsia tai tasavertaisena vaihtoehtona esimerkiksi venäjää, ranskaa, espanjaa, portugalia, saksaa, viroa tai vaikkapa kiinaa. Kaikkien pitäisi joka tapauksessa opiskella käytännössä maailmankieli englannin lisäksi jokin toinen pakollinen vieras kieli, jolla saadaan lisäarvoa koulusivistykseen.
Perustuslain kirjain julistaa, että Suomella on kaksi kansalliskieltä. Siitä tosiasiasta, että ruotsi on Suomessa nykyisin käytännössä vain pienehkö vähemmistökieli, ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri.
Äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki ruotsinkieliset suomalaiset – jotka ovat aivan yhtä suomalaisia kuin suomenkielisetkin – hallitsevat suomen kieltä joko äidinkielen tasolla tai vähintään kohtuullisesti. Tämä on todellinen rikkaus, ei yksikielisyys. Vain suomenkielisten lasten vapaaehtoinen kielikylpy sekä kaksikielisen opetuksen mahdollistaminen peruskouluissa vahvistaisivat Suomen kaksikielisyyttä. Pakkoruotsi ei sitä tee, vaan heikentää asenteita pienempää kansalliskieltä kohtaan.
Vahvin argumentti ruotsin kielen säilyttämisen puolesta on Suomen historiasta kumpuava pohjoismaisuus. Tämän kulttuuriperinnön jatkuvuus liittyy osin ruotsin kielen elinvoimaisuuteen Suomessa.
Nykyisin julkisen sektorin virkojen vaatimuksena on lähes poikkeuksetta tutkinnon lisäksi virkamiesruotsin menestyksekäs läpäiseminen. Tätä voitaisiin muuttaa siten, että vain osaan virkoja tarvitsisi virkamiesruotsin, mutta sen taso olisi huomattavasti nykyistä vaativampi. Tämä toimisi takuuna ruotsinkielisten palveluiden hyvälle tasolle ja loisi todellisen kannustimen oppia kieltä, sillä se parantaisi viran saamisen mahdollisuutta.
Vähintään ruotsin kielen lyhyen oppimäärän voisi säilyttää pakollisena osana lukiosivistystä. Siten merkittävä osa suomenkielisistä osaisi jollain tasolla ruotsia ja ylioppilaiden kaikki myöhemmät uravaihtoehdot pysyisivät auki. Lukio on jo itsessään vapaaehtoinen, joten ruotsin opiskelukin olisi omasta valinnasta riippuvaista.
PS. Olikohan kansalaisaloitteen mahdollistaneilla poliitikoilla tavoitteena, että pakkoruotsialoitteen kaltaisia asioita nousisi eduskuntaan keskustelun aiheeksi? Aloite ei varmasti tunnu monien ruotsinkielisten suomalaisten mielissä kovin miellyttävältä. Mitä tapahtuu sitten, kun keskusteluun nousee esimerkiksi valtiollisiin suhteisiin haitallisesti vaikuttava kansalaisaloite?
Pakkoruotsialoite tietenkin hylättäneen. Jos haluaa Suomen kaltaisessa edustuksellisessa demokratiassa eroon vaikkapa pakkoruotsista, pitää äänestää eduskuntaan sellaista kansanedustajaehdokasta, joka lupaa poistaa sen. Itse kansalaisaloitteista seuraa lähes poikkeuksetta ainoastaan diskuteerausta.
