Keskustelu hallituksen talouslinjasta ja sen tavoittelemasta kilpailukykyloikasta on ajautunut julkisuudessa väärille raiteille. Samalla, kun vasemmisto on onnistunut asettamaan julkisen keskustelun agendan, hallituksen tavoitteet ovat unohtuneet.
Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa todetaan, että ”hallituksen tavoitteena on nostaa Suomen talous kestävän kasvun ja kohenevan työllisyyden uralle sekä turvata julkisten palvelujen ja sosiaaliturvan rahoitus”.
Verkkouutiset päätti tarkastella yleisimmin julkisuudessa esiintyvien väitteiden todenperäisyyttä.
Kilpailukykyloikka on työntekijöiden kurjistamista.
Hallitusohjelmassa todetaan, että ”hallitus tekee työelämän osapuolille viimeistään 30.7.2015 mennessä esityksen toimista (yhteiskuntasopimus) yksikkötyökustannusten alentamiseksi vähintään 5 prosentilla”. Hallitus kertoo avoimesti, että yhteiskuntasopimuksen tarkoitus on yksikkötyökustannusten eli palkkakustannusten alentaminen. Kilpailukykyloikassa on kyse siitä, että mahdollisimman monella ihmisellä olisi töitä sen sijaan, että ihmiset joutuisivat kituuttelemaan perusturvan ja toimeentulotuen varassa.
Suomen kustannuskilpailukyky suhteessa kilpailijamaihin on heikentynyt 10–20 prosentilla riippuen siitä, mitä mittareita käytetään. Maltillisilla palkkaratkaisuilla tuon kuilun umpeen kuromiseen menisi ainakin 5–10 vuotta riippuen siitä, kuinka nopeasti palkkatasot kasvavat kilpailijamaissa.
Ilman kustannuskilpailukyvyn kohentumista viennin kasvussa ei ole odotettavissa nopeaa kohenemista. Toisaalta, ilman viennin kohenemista Suomen talouskasvulla ei ole juuri ajureita, koska kotimarkkinoiden kysyntä ei kasva ja julkisen talouden vaikutus on supistava. Jos tuotteet eivät mene vallitsevalla kustannustasolla kaupaksi, palkanmaksu loppuu yhä useammalta työntekijältä kokonaan.
Toinen mahdollisuus kustannuskilpailukyvyn palauttamiseen on se, että hallitus mahdollistaa laajasti paikallisen sopimisen. Hallitusohjelman mukaan hallitus tekee paikallista sopimista edistävät lainsäädäntömuutokset, joilla voidaan vaikuttaa myös palkkatasoon. Suunnitelma B on siis olemassa, jos yhteiskuntasopimuksella ei kilpailukykyloikkaa saada toteutettua.
Julkisella sektorilla kustannusten alentaminen kohentaisi myös julkisen talouden asemaa palkkamenojen pienentyessä.
Työajan pidentäminen heikentää tuottavuutta.
Työn tuottavuus siis kertoo, kuinka paljon yksi ihminen kesimäärin tuottaa tietyssä aikayksikössä. Kilpailukyky ja tuottavuus ovat eri asioita.
Tuottavuuden kehittyminen selittää pitkällä aikavälillä talouden kasvun. Tuottavuus kehittyy, kun työntekijöiden käyttöön tulee uusia laitteita, teknologioita ja tehokkaampia tapoja toimia. Valtiovallalla ei ole juuri keinoja edistää tuottavuuden kehitystä paitsi panostamalla osaamiseen, koulutukseen ja innovaatioihin, mutta sekin on mahdollista tehdä aina vallitsevan budjettirajoitteen rajoissa. Tuottavuuden heikko kehitys on keskeinen syy Suomen kustannuskilpailukyvyn heikkenemiselle. Iso osa selittyy matkapuhelinteollisuuden merkityksen vähenemisellä, kun aiemmin juuri sillä alalla oli suuri vaikutus kesimääräisen tuottavuuden positiiviseen kehitykseen.
Työaikojen pidentäminen voi lisätä tai vähentää työn tuottavuutta riippuen tilanteesta. Kysymyksenasettelu on väärä. Kilpailukykyloikan tarkoitus ei ole työn tuottavuuden parantaminen, vaan kustannustason alentaminen. Kun työaika pitenee ja palkka pysyy samana, työn hinta aikayksikköä kohti pienenee, siis tuntipalkka pienenee. Kun työntekijöiden kuukausipalkat kuitenkin pysyvät samoina, työaikojen pidentäminen ei alenna useimmissa työtehtävissä kotitalouksien tuloja ja siten kysyntää.
Onko muita mahdollisuuksia kilpailukykyloikan aikaansaamiseen?
Toinen vaihtoehto kustannuskilpailukyvyn parantamiseksi olisi vastaavan tasoinen palkkojen alennus. Sillä olisi välitön negatiivinen vaikutus ostovoimaan ja kotimaiseen kysyntään ja kertaantuva negatiivinen vaikutus talouskasvuun. Siksi palkanalennuksista ei ole edes puhuttu. Sisäinen devalvaatio palkanalennuksilla palauttaisi kilpailukyvyn, mutta aiheuttaisi todennäköisesti kotimaisen kysynnän varassa oleville aloille työttömyyspiikin.
Muut vaihtoehdot kilpailukykyloikkaan olisivat kustannusten alentaminen työnantajamaksuja alentamalla, mutta ne pitäisi kompensoida vastaavilla etuuksien leikkauksilla tai julkisen talouden alijäämiä kasvattamalla, joten ne eivät kuulu realistiseen keinovalikoimaan.
Hallituksen sopeutus on pelkkää pienituloisten ja heikoimmassa asemassa olevien kurittamista.
Kun menoja vähennetään, se tuntuu eniten niiden elämässä, jotka ovat tulonsiirtojen ja julkisten palveluiden nettosaajia. Jos työssä käyminen halutaan tehdä kannustavammaksi suhteessa tuella eläviin, työssä käyvien aseman pitää kohentua suhteessa tuella eläviin. Tämä on työlinjan logiikka.
Iso osa leikkauksista on luonteeltaan rakenteellisia ja tähtää työnteon lisäämiseen. Esimerkiksi 200 miljoonan euron leikkaus ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta tähtää työllisyysasteen nostamiseen ja työttömyyden vähentämiseen. Niin sanotun kitkatyöttömyyden vähentäminen on mahdollista nopeuttamalla hakeutumista uuteen työpaikkaan. Suomen ansiosidonnainen työttömyysturva on kansainvälisesti vertaillen pitkäkestoinen. Nopeampi työpaikan etsiminen ja löytyminen vähentäisi kitkatyöttömyyttä ja lisäisi työllisyyttä.
Leikkaukset eivät tarkoita kuukausitasolla suuria menetyksiä kenellekään. Kyse on lähinnä julkisen sektorin menotason palauttamisesta tuloja vastaavalle tasolle, jolloin ajassa mennään käytännössä vain muutama vuosi taaksepäin. Suurin osa sopeutuksesta, miljardin euron verran, toteutetaan pitämällä menotaso etuuksissa jotakuinkin samalla tasolla kuin aiemmin. Silloin pitkäaikaista trendiä alhaisempi inflaatio nakertaa etuudensaajien ostovoimaa vain vähitellen.
Olisi oikeudenmukaisempaa, jos sopeutusta hoidettaisiin myös veroja kiristämällä.
Hallitus on päättänyt tehdä noin neljän miljardin euron sopeutustoimet vaalikauden aikana menojen leikkauksilla. Viime hallituskaudella oli tarkoitus toteuttaa sopeutus puoliksi veronkorotuksina ja puoliksi menojen leikkauksina. Talouskehityksestä johtuen veronkiristykset kuitenkin kasvattivat valtion verotuloja selvästi ennakoitua vähemmän. Lopulta suurempi osa talouden tasapainottamisesta tehtiin veronkiristyksillä. Veroaste eli kerättyjen verojen ja pakollisten sosiaalimaksujen suhde bruttokansantuotteeseen kasvoi tuona aikana 42 prosentista 44,7 prosenttiin.
Suomen kokonaisveroaste alkaa olla OECD-maiden korkeimpia. Verotuksen progressio Suomessa on maailman kireimpiä. Korkeammissa tuloluokissa suomalainen maksaa noin 7 prosenttiyksikköä enemmän veroja kuin ruotsalainen. Hallitus päätti jättää solidaarisuusveron voimaan. Se tarkoittaa, että väliaikainen ylimääräinen lisäkiristys suurituloisille säilyy koko vaalikauden voimassa. Suurituloisin kymmenes eli yli 55 000 euroa vuodessa ansaitsevat maksavat valtion ansiotuloveroista lähes 70 prosenttia.
Marginaalivero vaikuttaa haitallisesti työnteon kannustimiin. Verolinjalla on käyttäytymisvaikutuksia. Kiristyvä verotus tarkoittaa, että osa ihmisistä jättää käyttämättä tilaisuuksia kasvattaa tuloja, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Työtä jää tekemättä tai se tehdään jossain muualla kuin Suomessa.
Oikeudenmukaisuutta on mahdotonta määritellä objektiivisesti. Hallituksen verolinja kuitenkin tähtää siihen, että se kannustaisi mahdollisimman hyvin työntekoon. Mitä enemmän yhteiskunnassa tehdään työtä ja mitä tuottavampaa työ keskimäärin on, sitä enemmän valtio saa verotuloja ja sitä vähemmän leikkauksia on pakko tehdä.
