Ralf Sundin mukaan yksikkötyökustannuksia voidaan periaatteessa alentaa viidellä keinolla. Ne ovat palkkojen alentaminen, työajan lisääminen ilman palkkakompensaatiota, tuottavuuden parantaminen, työnantajan maksamien palkan sivukulujen alentaminen sekä paikallisen sopimisen lisääminen ja työn teettämisen ja vastaanottamisen edellytyksien parantaminen.
Sund sanoo listan supistuvan kuitenkin lyhyeksi, kun otetaan huomioon hallituksen tavoitellulle viiden prosentin yksikkötyökustannusten alennukselle asettama parin kolmen vuoden aikaraja sekä vaatimus siitä, että toimenpiteiden vaikutus on yksikäsitteisesti mitattavissa.
”Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa on pääosin 300 työehtosopimuksen takana. Hallituksen toimin eteneminen on erittäin vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Toimenpiteet kolme ja neljä ovat vaikeasti mitattavissa, joten ne poistuvat keinovalikoimasta”, Sund toteaa STTK:n sivuilla julkaistussa blogikirjoituksessaan.
Jäljelle jää hänen mukaansa enää sivukulujen alentaminen. Siihen Sund sanoo löytyvän kolme tapaa.
”Alennus voidaan rahoittaa verotuksella. Tällöin tehdään fiskaalinen devalvaatio. Rahoituskeinona on useimmin mainittu arvonlisäveronkorotus”, hän toteaa.
Sund ei kuitenkaan pidä keinoa välttämättä kansantaloudellisesti hyvänä, koska veronkorotukset syövät ostovoimaa ja työllisyyttä.
Toinen vaihtoehto olisi etuusmenojen karsiminen. Se olisi hänen mukaansa kuitenkin poliittisesti vaikeaa.
”Kolmas keino on rahoittaa alennuksen tuoma aukko muiden osuuksia kasvattamalla. Valtio tuskin ottaa piikkiinsä yhtään lisää, koska se merkitsisi julkisen velan kasvua. Työnantajien maksuosuuden siirtäminen palkansaajille puolestaan syö ostovoimaa ja tuottaa työttömiä.”
Ralf Sund kirjoittaakin hallituksen olevan ”erittäin vaikean – ellei mahdottoman – tehtävän edessä”.
”Todennäköistä on, että joudutaan turvautumaan paikalliseen sopimiseen ja muihin työelämää koskevien pelisääntöjen muuttamiseen, mutta silloin on luovuttava mitattavuuden vaatimuksesta ja viiden prosentin kilpailukykyhyppy jää korkeintaan utuiseksi tavoitteeksi – ei konkreettiseksi lähtökohdaksi”, hän toteaa.
