Tulevissa vaaleissa 28 jäsenmaata valitsee 751 meppiä. Sen lisäksi ratkaistaan unionin tuleva suunta muun muassa tiukempaan talousintegraatioon ja EU:lle valitaan uusi komissio, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja eli EU:n presidentti sekä unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja eli EU:n ulkoministeri.
Populistien vaikutus arvoitus
Vaalit ovat monella tapaa ratkaisevat. Kaikille 4–5 perinteiselle europarlamentin poliittiselle ryhmälle on odotettavissa ainakin jossain määrin takapakkia. Syynä ovat suosiotaan kasvattaneet populistiset ja eurovastaiset liikkeet, jotka varmuudella syövät kaikkien ryhmien kannatusta. Tämä populistijoukko on sangen hajanainen äärivasemmistosta äärioikeistoon.
Europarlamentin kannalta vaaleissa ongelmaksi voi muodostua pirstoutuminen, jos kaikki perinteiset ryhmät menettävät asemiaan. Tällöin on selvää, että lainsäädäntötyö vaikeutuu. Esimerkiksi parlamentin kolmanneksi suurimmalle ryhmälle, liberaaliselle ALDE:lle povataan suurtappiota etenkin Saksassa ja Britanniassa.
Parlamentin suurimman ryhmän keskustaoikeiston EPP:n kauhuskenaariona ovat menetykset sen suurissa maissa Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa. Esimerkiksi Espanjassa Mariano Rajoyn kansanpuolue ei ole suosionsa huipulla. Jos EPP häviää kaikissa näissä kriittisissä maissa, se voi menettää ykköspaikkansa sosialisteille. Tällä olisi vaikutusta myös komission puheenjohtajan postiin ja komission kokoonpanoon kokonaisuudessaan. Eurooppa-neuvoston on näet otettava huomioon vaalitulos komission puheenjohtajaa nimitettäessä.
Komissio ja EU-parlamentti ovat ilmaisseet selkeän halunsa siihen, että puolueet nimeävät ehdokkaansa komission puheenjohtajaksi ennen tulevia eurovaaleja. Kampanjoita rakennetaan sitten näiden kasvojen varaan. Näin EPP teki jo vuonna 2009, jolloin se laittoi peliin portugalilaisen José Manuel Barroson. Valittu puheenjohtajaehdokas johtaa sitten ainakin EPP:ssä EU-tason kampanjaa ja on sen keulakuva.
EPP:n ehdokasspekulaatioissa on pyörinyt liuta nimiä. Erään brittiläisen mielipidemittauksen mukaan Suomen, Ruotsin ja Benelux-maiden ehdokkailla olisi vähiten vastustajia.
Tästä ei kuitenkaan kannata vetää johtopäätöstä, että se olisi esimerkiksi Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt. Hänen ehdokkuutensa kaatunee jo siihen, ettei Ruotsi ole euromaa. Muutoinkin EU-tason kampanjan vetäminen jollekin istuvalle pääministerille olisi mahdoton tehtävä. Pääministerikokemusta ehdokkaalla sen sijaan olisi hyvä olla.
Yksi puheissa pyörinyt ehdokas on nykyinen oikeuskomissaari, luxemburgilainen Viviane Reding. Hänellä on kannatusta, joskin myös tiukkaa vastustusta. Varteenotettavampi nimi on nykyinen sisämarkkina- ja palvelukomissaari, ranskalainen Michel Barnier. Hän olisi myös ns. taistelukenttävaltion edustaja. Toinen mahdollinen nimi voisi olla Espanjan entinen pääministeri José Maria Aznar.
Voi käydä niinkin, ettei EPP pääse sopuun uudesta ehdokkaasta viimeistään ensi maaliskuiseen konferenssiinsa mennessä. Niinpä saatamme nähdä Barroson uudelleen ehdokkaana ja vaalituloksesta riippuen kolmannen kerran komission puheenjohtajana.
Ashton saa lähteä
Niin ikään EU:n presidentin postilla saattaa jatkaa belgialainen Herman Van Rompuy. Jos hän kieltäytyy kunniasta, voisi mahdollinen ehdokas olla ex-komissaari ja Italian ex-pääministeri Mario Monti.
Monissa EU-maissa on luonnollisesti oma kannunvalanta mahdollisesta komission puheenjohtajaehdokkaasta. Esimerkiksi Puolan pääministeri Donald Tusk näkisi sellaisena ulkoministeri Radoslaw Sikorskin.
Tosiasiassa Sikorski on kuitenkin Puolan kortti nykyisen EU-ulkoministerin, brittiläisen Catherine Ashtonin paikalle. Yleinen käsitys Brysselissä on, että Ashtonin aika on takuuvarmasti ohi vuonna 2014. Brysselin käytävä puheissa EU:n ulkoministeriksi on istutettu myös eurooppaministeri Alexander Stubbia (kok.).
Saksa vienee sosialistiryhmän keulapaikan
Sosialistit aikovat järjestää puheenjohtajaehdokkaasta esivaalin ja tarjolla spekulaatioissa on ollut muun muassa Tanskan pääministeri Helle Thorning-Schmidt ja Maailmankauppajärjestö WTO:n pääsihteeri, ranskalainen Pascal Lamy sekä Espanjan entinen pääministeri José Luis Zapatero. Jos ja kun Euroopan parlamentin puhemies, saksalainen Martin Schulz asettuu ehdolle, peli lienee selvä ja hän tulee valituksi.
Liberaaliryhmän ehdokasniminä ovat pyörineet kilpailuasiain komissaari, hollantilainen Neelie Kroes, Naton pääsihteeri, Tanskan entinen pääministeri Anders Fogh Rasmussen ja Belgian entinen pääministeri, tiukka federalisti Guy Verhofstadt.
Vihreät aikovat järjestää ehdokkaastaan digitaalisen esivaalin. Ehdokkaina on mainittu entinen Saksan ulkoministeri ja varakansleri Joschka Fischer.
Toisena, joskin köykäisempänä kandidaattina on pidetty niin ikään saksalaista europarlamentaarikko Rebecca Harmsia. Hän oli vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa Saksan vihreiden pääehdokas. Vuonna 2009 Harms valittiin uudelleen, ja hänestä tuli toinen vihreiden parlamenttiryhmän puheenjohtajista.
Haastava strategia
Tammi-maaliskuun aikana valittavien puolueryhmien keulakuvien pitäisi siis vedota kaikkien 28 EU-maan äänestäjiin ja ainakin näennäisesti johtaa ryhmiensä EU-tason kampanjaa. Tätä Yhdysvaltain presidentinvaalien tapaista strategiaa voi pitää jossakin määrin haastavana. Kyseessä on 28 kansallisvaltiota, ei 28 osavaltiota.
Puheenjohtajaehdokkaat tuskin ehtivät kiertueellaan kaikkiin jäsenmaihin, joten ryhmien on pakko suunnata kampanjointi sinne, missä sen koetaan olevan tuloksen kannalta ratkaisevaa. Niinpä keulakuva saattaa joissakin osissa unionia jäädä kovin eteeriseksi hahmoksi. Monissa maissa joku ehdokas taas on ”ei kukaan”, josta ei ole koskaan kuultukaan.
Oman haasteensa tuo myös eurokriisi. Voi olla hieman vaikeata kaupitella unionin pohjoisten maiden ”taloushaukkaa” Etelä-Euroopan kansalaisille, joita on niistetty tavallisen ihmisen kannalta armottomilla vyönkiristyksillä. Toisaalta pohjoiseurooppalaisilla äänestäjillä ei liene suurta hinkua ostaa ainakin mielikuvissa letkeämpään rahankäyttöön tottunutta eteläeurooppalaista. Ja viime kädessä meppejähän tässä valitaan.
