Suojeltavaa merta ja rannikkoa riitti aina Riianlahden tienoilta molemmin puolin Suomenlahtea Kronstadtiin Pietarin edustalle saakka. Puolustuksen lukkoina olivat Mäkiluodon ja Naissaaren asemat, Kotkan, Lavansaaren ja Narvan rannikon linnoitukset.
Suomenlahtea hallittiin tykeillä, joiden kantama riitti sulkemaan pinta-alusten luvattoman kulun. Loppu varmistettiin miinoituksin.
Rakentamisurakat kestivät vuosikausia, niihin saattoi tulla taloudellisista tai sotilaallisista syistä muutoksia, ja moni hanke jäi keskeneräiseksi. Ne toimivat kuitenkin niin hyvinä pelotteina, etteivät kovin usein toimineet varsinaisissa taistelutehtävissä.
Ove Enqvist ja Johanna Pakola ovat koonneet kirjansa tekijöiksi asiantuntijaryhmän, jonka työtä ei liene ylittäminen. Erikoisosaamista ja vuosikymmenten mittaista tutkimustyötä edustava kaarti toimii eri puolilla Suomenlahtea. Voi hämmästellen todeta taas kerran, että ahkeria tutkijoita löytyy aiheeseen kuin aiheeseen.
Joissakin yksityiskohdissa tekijät edustavat toisistaan poikkeavia katsantokantoja, mutta se ei lukijaa häiritse – todistaa pikemminkin monien totuuksien olemassa olosta. Sen verran kirjoittajat ovat kuitenkin erikoistuneet aiheeseen, että tekniikka ja numerotiedot vievät voiton mahdollisilta pehmeiltä näkökulmilta. Sementti ja teräs peittoavat ihmiskokemukset.
Kirjan ”uutinen” on rannikkolinnoitusten lukumäärä ja suuruus. Kun esimerkiksi Suomessa ei ollut riittäviä mahdollisuuksia varustusten rakentamiseen, sitä tehtiin vierastyövoimalla. Tänne on tuotu vankeja, käytännössä orjavoimaa. Myös suomalaiset ovat osallistuneet rakentamiseen korvausta vastaan, mikä merkitsi palkkatuloja – vieläpä totuttuja parempia.
Valtaisia sijoituksia betoniin ja rautaan
Kirjan kuvitus kertoo paljon. Suuruusluokaltaan 10–14-tuumaisten tykkiasemien rakennusprojekti oli 1800-luvun mittakaavassa mammuttimainen. Onhan ihminen jo tuhansia vuosia sitten rakentanut pyramideja ja nostellut valtavia kiviä, mutta silti näihinkin upotettua vaivaa ja kärsimystä on ihmetteleminen.
Linnoitussaarten tykkirakennelmaa ympäröi kokonainen kivikaupunki. Kapearaiteinen kuljetusverkosto oli välttämätön yhdistämään tykkiasemat ammusvarastoihin, valonheitinasemiin, kasarmeihin, pajoihin, satamiin jne. Tukena oli kymmeniä vetureita, satoja vaunuja, tukena olleet lähisaaret mukaan lukien tuhansia miehiä.
Maailmanpolitiikka vaikutti venäläisten näkemyksiin. Krimin sota 1800-luvun puolivälissä herätti huolen Pietarin turvallisuudesta.
Kehnosti suoritettu Venäjän-Japanin sota lisäsi tuskaa, ja sisäisten levottomuuksien vuodet ja vallankumous heilauttelivat strategisia näkemyksiä edestakaisin. Esimerkiksi Ranska ja Belgia Saksan vihollisina tukivat venäläisten linnoitushankkeita rahallisesti. Tuki antoi rahoittajille vallan valvoa ja johtaakin rakennustöitä.
Voima-asetelmien muutokset johtivat äkkinäisiin muutoksiin. Valtavat teräs- ja betonirakennelmat saattoivat parissa yössä muuttua hyödyttömiksi, jopa uhiksi rakentajavaltiolle itselleen. Niitä tuhottiin, riisuttiin aseista tai jätettiin puolivalmiina rapistumaan. Ne toimivat aikoinaan turvallisuuden tunteen antajina, mutta hyöty jäi kyseenalaiseksi. Tykeillä ammuttiin usein vain muutamia harjoituslaukauksia.
Linnoituksiin tukeutunut tsaarin laivasto joutui vallankumouksellisten haltuun. Mäkiluotokin tuhottiin vielä keskeneräisenä. Suomalaiset punakapinalliset toivoivat tukea vallankumoukselliselta laivastolta, joka hetken aikaa Suomenlinnan ja Helsingin satamissa käsitti yli 300 sota-alusta.
Mutta sittenpä Saksa ja Venäjä-Neuvostoliitto tekivät rauhan. Nyt punalipun alle siirtynyt laivasto siirtyi Kronstadtiin ja jätti Helsingin punakaartilaiset oman onnensa nojaan. Näin saksalaiset saattoivat edetä Hankoon valkoisen armeija tueksi vaikeuksitta. Eipä ollut massiivisista linnoitteista hyötyä – paitsi Suomenlinnasta hetken kuluttua karmeana punaisten asuttamana vankileirinä.
Unohdettuja, hylättyjä – uudelleen löydettyjä
Ruotsalaiset suorittivat historian viimeisen sotilaallisen operaation työntymällä talvella 1918 Ahvenenmaalle ottaakseen saariston haltuunsa ”pelastustarkoituksella”. Saksalaiset ajoivat heidät kuitenkin pois, ja näin Ahvenanmaa jäi suomalaisille. Linnoitukset hävitettiin, ja Kansainliitto totesi saaret autonomisiksi mutta kuuluvan Suomelle.
Turun saariston pohjoisosassa sijaitsevasta Lypertön linnakkeesta käytiin sisällissotamme alkuvaiheessa taistelu, jossa venäläiset käyttivät tykkejään. He ampuivat läpi yön saamatta aikaan juuri mitään vahinkoa. Epävirallisen tiedon mukaan Pleikilässä eräässä navetassa kuoli yksi pässi. Navetta sijaitsi kuitenkin paikassa, jonne tykeillä ei kyetty ampumaan, joten pässin kuolinsyy lieneekin ollut joku muu kuin Lypertön tykit.
Edellä oleva pässin kohtalo kuvastanee kärjistettynä linnoitussaarten hyötyä. Viimeistään vuonna 1954 Neuvostoliiton luopuminen linnoittamastaan ja miehittämästään Porkkalan tukikohta-alueesta kertoi, että Pietaria voitiin suojella muutoin kuin rantatukikohtien avulla.
Tänään Suomenlahden kymmenet tykkisaaret ovat historiallisia museosaaria, joista ani harvassa on merkittävää sotilaallista toimintaa – ainakaan Pietarin turvallisuuden näkökulmasta. Rakenteet ovat rapistuneet, useita on tuhottu. Nyt saaria on avattu yleisölle, mikä ei välttämättä ole niiden ympäristön kannalta hyväksi.
Esimerkiksi Suomenlinnan Kustaanmiekan itäpuolinen Vallisaari on luonnoltaan ainutlaatuinen. Sen luolastoissa talvehtii laaja perhoslajisto, sen kasvillisuus on saanut olla rauhassa – kiitos saarelle pitkään voimassa olleen tulokiellon. Onneksi kulkua rajoitetaan nytkin. Suurin syy ovat mahdolliset maastossa piilevät räjähteet.
Ove Enqvist ja Johanna Pakola (toim.): Suomenlahti Pietarin suojana. Docendo 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
