Ennen kuin Joschka Fischeristä (syntynyt 1948) tuli hallituskelpoisen vihreän puolueen kärkihahmo ja Saksan ulkoministeri, hän koki muodonmuutoksen monen äärivasemmistolaisen tavoin. Kun terrorismin ymmärtäjät havaitsivat julmuudet poluksi umpikujaan, he lipuivat kohti paremmin markkinoitavaa tapaa pelastaa maailma ja kerätä kansansuosiota itselleen.
Populistinen – jollaiseksi se on nähtävä – vihreä liike kokee itsensä toivon tuojana ja osoittelee syntisiä. Vihreät ovat sotkeneet vanhat poliittiset asetelmat perin pohjin ja kiitos kyllä: saivat muut puolueet ajattelemaan vihreämmin. Euroopan yhdentyminen oli vihreille mieleen, ja Joschka Fischer kannusti saksalaisia uskomaan yhteisen Euroopan kehitykseen.
Toisin kävi. Puheet ja haaveilu Euroopan Yhdysvalloista ovat osoittautuneet kauas karkaavaksi utopiaksi. Tänään Fischer näkee ilmassa epäonnistumisen merkkejä – jo ennen kuin tämä 28 jäsenvaltion katras koki viime vuonna käynnistyneen valtavan kansainvaelluksen.
Euroopan Yhdysvallat ja huono vertaus USA:han
Yhdysvaltojen rakentuminen varsin itsenäisistä osavaltioista perustuu Fischerin näkemyksen mukaan Eurooppaan verrattuna suotuisempiin lähtökohtiin. Amerikan Yhdysvalloilla on yksi yhteinen ”virallinen” kieli. Sen osavaltiot – kuten Yhdysvallat kokonaisuutenakin – ovat suhteellisen lyhyen muotoutumishistorian tuotteita, ja näin ne ovat alusta pitäen kasvaneet yhteiseloon.
Osavaltioiden välillä ei ole läheskään yhtä suuria painolasteja väleissään kuin Euroopan 28 jäsenvaltiolla keskenään. Euroopan kansakunnat vaalivat ikiomaa identiteettiään hajottavana lähtökohtanaan 24 virallista kieltä ja ristiriidat politiikasta aina uskontoihin saakka.
EU:n lyhyt historia ei ole suinkaan lähentänyt ja tiivistänyt yhteiseloa. Kehitys on kulkenut oikeastaan päin vastaiseen suuntaan: mielipiteet ovat tiukentuneet samalla, kun halpahenkinen syyttely ja epädemokraattiset ajattelutavat ovat vallanneet alaa. Aitojen rakentaminen ei ole jäänyt vain henkiselle tasolle.
Eurooppa on tullut eripuraisemmaksi. Kirjoittaja kauhistuu entisenä Euroopan unionin kannattajana varmasti sanojaan, mutta osaa silti nostaa oman maansa ratkaisijan rooliin:
”Euroopan yhdentymishanke ei ole vielä koskaan ollut niin suuressa vaarassa kuin nyt… Yhteenkään suurista ja vanhoista kansakunnista ei kuitenkaan kohdistu hegemoniaepäily eikä yhdelläkään niistä ole tällä hetkellä EU:ssa vastaavaa johtajaroolia kuin Saksalla. Juuri siksi riippuu jälleen kerran Saksasta ja sen välttämättömästä kumppanista Ranskasta, mihin suuntaan Eurooppa lähtee: epäonnistuuko se – vai syntyykö Euroopan Yhdysvallat sittenkin”.
”Kova ja pehmeä valta”
Fischer haikailee Euroopalle kovempaa valtaa, millä hän tarkoittaa ryhdikkäämpää otetta poliittisissa, normatiivisissa kuin taloudellisissakin kysymyksissä. Monet taustalla vaikuttavat rakenteet antaisivat tähän mahdollisuuden. Mitä Fischer sanoo vaikkapa Natosta:
”Eurooppa on edelleen globaalisti välttämätön, myös mallina, olipa kysymyksessä talous- ja yhteismarkkinat, kehitysyhteistyö, ilmastonsuojelu, vihreä teknologia ja koulutus, tiede ja tutkimus, tai melkein mikä tahansa kysymys, joka liittyy sosiaaliseen vakauteen, demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen ja moderniin kansalaisyhteiskuntaan. Aivan erityisesti tämä koskee Euroopan unionia rauhanhankkeena; yhdessä Naton kanssa se on taannut vanhalla mantereella, joka on ollut aina myös sodan manner, ennennäkemättömän pitkän ja vakaan rauhan – ja takaa jatkossakin.”
Näin siis entinen äärivasemmistolaisen liikkeen pasifisti, sittemmin laskelmoivaksi vihreäksi ryhtynyt Fischer! Kovalla vallalla on ymmärrettävä päättäväisyyttä ja kykyä tehdä ratkaisuja. Mutta miten se voisi olla mahdollista, kun jokaisella sen 28 jäsenvaltiosta on ”veto-oikeus”? Tavallisen kansalaisen kannalta suhde Euroopan unioniin on yksilötasolla hyvin ongelmallinen.
Kun vakavasti vastuuta kantavat puolueet Suomessa tuntuvat mielellään syyttelevän EU-kriittisiä replikoijia populismista, miksi valtiovallan byrokraattien sallitaan mielivaltaisesti poiketa kansalaisten kannalta edullisista EU-säännöistä ja niiden kunnioittamisesta.
Miksi Suomessa valtiovalta ehkäisee kansalaisten oikeudet tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen vaikkapa autojen, alkoholin yms. hyödykkeiden suhteen? Miksi niihin liittyviä oikeusprosesseja vesitetään jopa kymmenen vuoden mittaisiksi väsytyksiksi? Näin valtakoneisto suojelee itseään ja ehkäisee kansalaisten mahdollisuudet päästä nauttimaan EU:n tarjoamista ”hyvistä” eduista ja ajaa kuluttajien massaa EU-kriittiseksi, mitä ei voi pitää tavoittelemisen arvoisena.
Venäjä, Venäjä…
Ei ole Fischer Venäjän, saati Vladimir Putinin kaveri. Vihervasemmisto on menettänyt ystävänsä. Arvio Venäjän federaation presidentistä ja tämän tavoitteista kuvaa hyvin umpikujaa, missä ollaan:
”Putinin virhe on älyllishistoriallinen. Putin yrittää tehdä Venäjästä 2000-luvun voittajan 1800-luvun ajattelulla ja 1900-luvun suurvaltapolitiikalla, mutta epäonnistuu politiikallaan väistämättä, sillä se ei sovi globalisoituneen maailmantalouden ja politiikan aikaan, eikä Venäjällä ole siihen enää taloudellisesti eikä poliittisesti varaa”.
Fischer ei katsele hyvillä silmin sitä, miten Venäjä ilmiselvästi pyrkii rikkomaan eurooppalaisten valtioiden uhanalaista yhteenkuuluvuutta. Se suosii omien rajojensa sisäpuolella liki rasistista kansallismielisyyttä ja katselee hyvillä mielin eurooppalaisia oikeistopopulisteja.
Näin tuumailee Saksan entinen ulkoministeri; maan, joka on ajanut energiapolitiikkaansa entistä enemmän Venäjästä riippuvaiseksi. Näin kirjoittaa vihreä vaikuttaja, jonka toimien seurauksena käytöstä poistettujen ydinvoimalaitosten hyöty on korvattu fossiilisten polttoaineiden lisääntyneellä hyödyntämisellä.
Alkaako pasifismista luopuneen ja Nato-ymmärtäjiä lähentyneen Fischerin aika pian huomata muistelevansa kaiholla jopa ydinvoimaa? Maailman pelastamisen työkalupakki on osoittautunut valikoimaltaan yllättävän monimutkaiseksi, syy- ja seuraussuhteet vaikeaselkoisiksi. Kun julistaja alkaa opeissaan horjua, mikä on tavallisella kansalaisella edessä: mihin seuraavaksi uskoa?
Meillä vihervasemmiston epätietoisuus ei ole vielä edellä kuvatun kaltaista, mutta oppositiossa olo on paljastanut sen esittämien vaihtoehtojen olemattomuuden. Oppositio näyttää miellyttävän valtamedioita samalla, kun rakentavia ja uskottavia ehdotuksia ei esitetä, eikä media niitä viitsi edes mekastajilta tivata.
Mielenosoituskulkueissa teksti ”ei leikkauksille” tarkoittaa todellisuudessa ”ei säästetä”. Seuraavassa marssijoiden rivistössä banderolli vaatii elvytystä. Fischerin kirjan tapaan eväät ovat vähissä. Kysymys, johon nyt emme saa vastausta kuuluu: olisiko myös ammattiyhdistysliikkeen aika siirtyä tähän päivään?
Joschka Fischer: Epäonnistunut Eurooppa? Saksan vihreiden paha poika etsii vastauksia Euroopan kohtalonkysymyksiin. Kääntänyt Mari Janatuinen. Into 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
