Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan tehtävistä eläkkeelle jäänyt Kai Ekholm luki ensin koko Jörn Donnerin kirjallisen tuotannon: kymmeniä tuhansia sivuja. Sitten, mitä Donnerista on kirjoitettu ja lausuttu, katseli elokuvat ja ohjelmat televisiolle.
Välillä Donner-kirjaa lukiessa tuntuu, että Ekholm nautti vaarallisen yliannoksen Donneria. Lopulta tämä saa osakseen ylistyksen, mutta vain varauksellisen kiitoksen. Henkilöhahmona Donner oli aika kamala.
Donner osoittautuu jälleen kerran persoonaksi vailla itsekritiikkiä. Hänen olemukseensa kuuluu loistava replikointikyky, omavaltainen oikeus vaihtaa vaikeuksitta mielipidettä ja puoluetta. Ekholm kuvaa Donnerin tuhatsivuista kokoelmakirjaa Mammutti lattiakaivoksi ja lähdeteokseksi, jonka ainoa hakusana on Donner. Se on yksi maailman pisimpiä hemmotellun ja samalla pettyneen ihmisen tyytymättömyyden vuodatuksia. Se on monessa kirjahyllyssä, mutta ani harva sitä on lukenut.
Donnerin kirjallisen suuruuden todistukset ovatkin oikeastaan kaukana takana, ajassa, jolloin hän tarkkaili Eurooppaa ja muuta maailmaa, välillä jopa unohtaen itsensä. Ne ovat journalistisia raportteja, jotka sisälsivät kyynikon silmissä myös ristiriitoja: maisemia monen tähden hotelleissa asuvan kokemana. Niissä ei vielä näy se, että määrä korvaisi täysin laadun.
Elokuvien suhteen voisi noin väittää. Olihan hänen yksi ikuisuuteen jäänyt rääkäisynsä: ”Tehdään tästä niin huono elokuva, että se on hyvä”. Matka Pertti Pasasen elokuviin oli kuitenkin pitkä, sillä kyse oli eri tyylilajista, taso oli kuitenkin usein Turhapuro-luokkaa.
Isätön, äiditönkin, silti kultalusikka suussa
Probleema nimeltä Jörn Donner alkoi kehittyä, kun kielitieteilijä, antropologi ja oikeistoaktivisti Kai Donner kuoli pojan ollessa vasta kaksivuotias. Jörn kasvoi vauraassa ruotsinkielisessä kodissa, etupäässä palvelusväen valvonnassa.
Kun Jörn ei nuoruudessaan voinut tehdä ns. isämurhaa, hän katkaisi välinsä näyttävästi koko sukuunsa, vaimoonsa ja lapsiin. Hänestä kasvoi teräväpäinen riidankylväjä. Hän sai pitää Pohjoisrannan asunnon ja työskenteli historiaa hengittävässä kodissa. Ilmeisesti hän ei saanut lapsena kokea rakkautta.
Kirja sisältää paljon J.D:sta sanottua. Paljon puhuva on esimerkiksi HS:n ent. kirjallisuustoimittaja Hannu Marttilan kuvaus: ”Hänessä on liian äkkiä kasvaneen murrosikäisen velttoutta”. Ihmettelipä Johannes Virolainenkin: ”Ketä vastaan tämä herraspoika yhä kapinoi?” Professori Kari Sallamaa puolestaan: ”Nykyisen hirvittävyyden, kaiken maailman reality-ohjelmien melussa tarvittaisiin yhä JD:n röyhkeyttä sanoa, millaisia paskoja ihmiset ovat”.
Vielä tänäänkin suomalainen älykkö osoittaa todistuksen omasta edistyksellisyydestään manaamalla sanomalehti Uusi Suomi ja sen päätoimittaja Pentti Poukka taantumuksellisiksi. Kai Ekholm näkee Poukan syyllistyneen Donnerin navan alle huitaisuun – juuri JD:n suhteen ilmaus on tahattoman ilkikurinen. Mutta oikeassa Poukka oli:
”J.D. on omalla tavallaan sotainvalidi. Hän sai vammansa jo lapsuudessaan arvattavasti liian ankarissa patriotismin harjoituksissa. Uusi Maammekirja onkin huomattavalta osin kirjoittajansa oma sairaskertomus ja sellaisena epäilemättä mielenkiintoinen.”
Oliko tuo navan alle lyönti? Juuri noinhan asetelma oli, ja se ilmenee välittömästi lukemalla Ekholmin tekstiä eteenpäin. Jos Donner uskalsi herättää neuvostovastaisuudellaan huomiota jo nimittämällä Neuvostoliiton aateoppia marxismi-senilismiksi, kunniaa ansaitsisi vihdoin myös muinainen Uusi Suomi yhtenä ja harvana sosialistisen talousjärjestelmän kriitikkona.
Ei sisälly Ekholmin kokoamaan materiaaliin, mutta lainata täytyy US:n kirjallisuuskriitikon Lassi Nummen kolumnia (Jälkimakuja) yli 50 vuoden takaa:
“Niin kauan kuin muistan, Jörn Donner on ollut ongelmalapsi. Koulupoikana, tai ainakin koulupojan iässä, hän perusti kustannusliikkeen ja lehden: Arenan… Kuuluimme sen avustajiin, me 50-luvun kirjallinen nuoriso: osa radikaaleja, osa esteettejä, melkein kaikki modernisteja, niin kuin silloin sanottiin. Jörn itse, tulisieluisen patriootin poika, oli kauhean radikaali: hän mm. kertoi masennuksen hetkinä etsivänsä rohkaisua lukemalla V.M. Molotovin puheita… Niin hän ainakin sanoi. Minusta se kuulosti kauhealta.”
Kun kuulen sanan älymystö…
Älymystön edustajaksi luokiteltavien ihmisten tulisi loukkaantua syvästi. Pysyäkseni Kai Ekholmin Donner-kirjan teksteissä, älymystöhän on yksi ihmiskuntaa vaivaavista häiriötekijöistä. Sillä on ikuinen tarve olla aina eri mieltä, esittää negatiivisia sarkastisia loukkauksia ja olla valtaapitäviä vastassa. Älymystö sotkeutuu asioihin, jotka eivät heille kuulu. Sitten tulee tavallisesti se kunnes: kunnes älyköstä tulee osa tuota valtaa.
Ei voinut Aki Kaurismäki pahemmin palvovassa surunvalittelussaan eksyä: ”Kun Paavo Haavikko, Erno Paasilinna ja Peter von Bagh kuolivat, poistui 95 prosenttia Suomen älymystöstä”. Tarkoittiko maailman tylsimpien elokuvien tekijä sitä, että hän on kykenevä erottamaan jyvät akanoista, asialliset kulttuurin ja tieteen työläiset narsistisista mekastajista? Toki Paasilinnassa oli viisauden ainekset, mutta Donnerin jälkeen emme suinkaan elä tyhjiössä.
Suosittelen Jörn Donner, kuinka te kehtaatte –kirjan lukemista, sillä se tarjoaa suorasukaisia kuvauksia älymystön edustajista. Siinä Jörn Donner ja professori Matti Klinge käyvät debattia, toinen halveksii akateemisuutta, toinen katselee muita ja maailmaa pikkurilli sojossa.
Mutta räiskyvimmät luonnehdinnat rotaatio-Donnerista antaa Ekholm itse: ”Alfamiehisessä mörinässään Donner alkoi olla jo säälittävä. Hän oli luomansa viina, naiset, raskas työ, paskat muusta –kultin uhri… Alfamiehisyys on kaiken tuhoavaa, ja olemme saaneet siitä riittävän monta todistusta. Kuuntelemme äijäkulttuurin kuolonkorinaa”.
Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte. Docendo 2020.
