Verkkouutiset: Yhteiskuntasopimukselta ei voi vaatia symmetriaa

Ay-johtajat ovat närkästyneet yhteiskuntasopimuksen ”yksipuoleisuudesta”. En tiedä, miten tuollaisella havainnolla saa edes heinäkuussa palstatilaa. Jos tavoitellaan viiden prosentin kilpailukykyloikkaa, eli yksikkötyökustannusten alentamista, on selvää, että se tarkoittaa palkansaajajärjestöjen myöntymistä. Jos työnantaja tulee saman matkan vastaan, ollaan takaisin lähtöpisteessä.

He, jotka vaativat yhteiskuntasopimukselta molemminpuolista vastaantuloa joko todella haluavat kutoa hölmöläisten peittoa, jossa neulos purkautuu toisesta päästä samaa tahtia kuin sitä syntyy toiseen päähän tai sitten tietävät edellisen järjettömyyden, mutta vaativat symmetriaa muista syistä. Lumevoiton saa taitava mediapeluri käännettyä itselleen julkisuusvoitoksi, jolla pönkitetään asemaa omien joukoissa. Ihan sama kuinka kalliiksi se muulle yhteiskunnalle tulee.

Vientialoilla Suomen kustannuskilpailukyky on verrokkimaihin nähden 20-30 prosenttia heikompi. Eli suomeksi sanottuna vientisektorilla tulisi keskipalkan laskea viidenneksellä, jotta täällä kannattaisi teettää vientikelpoisia töitä. Tai toisin sanoen, jos meillä olisi kelluva oma valuutta, sen arvo heikentyisi ulkoiseen valuuttakoriin nähden tuon verran. Vapaasti vaihtuva valuutta toki sopeuttaisi työn ulkoista hintaa reaaliajassa. Jos me nostamme palkkoja vuodessa prosentilla ja muu maailma kahdella prosentilla, olemme vielä 20 vuoden päästäkin kalliimman kustannustason maa.

Kilpailukykyeroa ei kurota umpeen vaatimalla tasapuolisuutta tai painostamalla detaljitason vääntöihin. Suomi lähtee jo valmiiksi takamatkalta eikä meillä ole varaa menneiden aikojen luksukseen, joissa tärvättiin kuukausia neuvottelupöydässä asioissa, jotka eivät sinne itse asiassa edes kuuluneet.

Kun puhutaan tilastoista, unohtuu usein se, mistä yksikkötyökustannukset koostuvat. Kyse on keskiarvosta. Minä en tiedä kenen palkkaa tulee laskea ja kenen nostaa, etkä varmasti tiedä sinäkään. Jos jossain järjestäytyneiden työnantajien olisi tultava vastaan, niin siinä, että palkanmuodostus tuotaisiin kullekin työpaikalle. Jos työntekijäkohtaista tuottavuutta on vaikea tarkasti tietää yrityksessä – tai varsinkaan ennustaa asiakkaan halua maksaa tuosta työstä jatkossa – niin keskitetyssä mallissa siitä ei ole sen vertaa tietoa. Siitä kärsivät erityisesti pienet ja kasvavat työnantajat. Yksikkötyökustannuksia nostavat myös työnantajaan ja palkansaajaan kohdistuvat verot ja veroluonteiset maksut.

Joillekin työajan pidentäminen kuulostaa raskaalta siksi, että suuri osa ihmisistä työskentelee töissä, joissa työaikaa ei lasketa muutenkaan. No, näiden henkilöiden kohdalla työajan tekninen pidentäminen ei siis haittaisi, jos kerran aikaa ei nytkään kelloteta.

Sellaisten henkilöiden kohdalla taas, joiden työaika lasketaan (esim. asiakaspalveluammatit), työajan pidentäminen samalla palkalla tarkoittaisi palkanlaskua. Sitähän tässä tavoitellaan, tai pikemmin, palkkojen joustovaraa myös alaspäin. Työnantajalla on aina mahdollisuus maksaa korkeampaa palkkaa kuin mitä työehtosopimus määrää. Ja jos työantaja ei palkkaa nosta, niin ei muuta kuin työpanosta tarjoamaan toisaalle. Työtä on aina tarjolla; kyse on vain sen hinnasta.

Moni on huolissaan kotimaisesta ostovoimasta, jos lähdetään merkittävään palkka-aleen. Se kuulostaa järjettömältä. Suomi pyörii jo 10. vuotta merkittävällä alikapasiteetilla eli tänne investoidaan vähemmän kuin poistetaan. Työllisyysaste on jumittunut vaivaiseen 69 %:iin. Tuntuuko siltä, että suomalaisten nykyistä ostovoimaa kannattaa puolustaa? Työhön kohdistuva kustannusrasite kumuloituu koko kansantalouden tuote- ja palvelukirjon läpi, ja laskun maksaa aina lopulta asiakas eli se palkansaaja, jonka ostovoimasta ollaan huolissaan. Meikäläisillä ja ulkolaisilla asiakkailla on vaihtoehtoja, joista valita. Jos hinta ei kohtaa, ei synny kauppaa eikä synny työtä. Tuotteet ja työpaikat siirtyvät hanakammin rajojen yli kuin työntekijät.

Työttömien ostovoima on lähtökohtaisesti heikko eivätkä keski- ja hyvätuloisetkaan juhli eurooppalaisessa vertailussa. Työttömyys tulee kalliiksi työllisille, sillä jonkun on rahoitettava julkisen sektorin taakka. Ostovoima voi kehittyä ainoastaan työllisyyden myötä: siten, että työttömät pääsevät töihin ja he, joilla on työtä, pääsevät kilpailuttamaan itselleen tuottavampaa töitä, uutta osaamista ja siten parempaa palkkaa.

Kotimaista ostovoimaa ei ylläpidetä korkeammilla palkoilla kuin mihin laskun maksajalla on pitkällä aikavälillä varaa. Kun työtä ei kannata teettää, silloin vasta kansantalouden koko palkkasumma ja siten myös keskimääräinen ostovoima laskevat.

Hallitus on luvannut merkittävät veronalennukset, jos yhteiskuntasopimus syntyy. Sääli, ettei ay-leiri kiinnitä tähän huomiota. Työtulovähennyksen nostolla sekä ansiotuloveroasteen alennuksilla lasketaan tuntuvasti erityisesti pieni- ja keskituloisten verorasitetta. Se tukee ostovoimaa ja laskee työn hintaa.

Työlliset hyötyvät tästä siten, että heidän ostovoimansa pysyy palkka-alessakin ennallaan ja työttömät sekä koko kansantalous siten, että kyseessä olisi ensimmäinen askel kohti uusia työpaikkoja. Mitä jos unohdettaisiin toiveet siitä, että työnantaja tulisi vastaan asiassa, jossa se ei voi tulla vastaan? Työnantaja toimii asiakkaan ja työntekijän välisessä kaupassa ainoastaan välittäjänä eikä viime kädessä maksa kenenkään palkkaa.

Kirjoittaja Elina Lepomäki on kokoomuksen kansanedustaja.

Verkkouutiset

Verkkouutiset

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt