Vaikka huumorin tuottaja olikin, Pertti Spede Pasanen kävi totista sotaa monia ammattitovereitaan kohtaan. Vasemmistolaista eliittiväkeä hän suorastaan inhosi. Kun Suomen Elokuvasäätiö ei antanut hänelle tukea eikä punainen hegemonia häntä halunnut palkita, hän joitakin elokuviaan mainosti tekstillä ”taatusti säätiövapaata”.
Pertti Pasanen saavutti viihteen tekijänä kaiken mahdollisen paitsi omaa sielunrauhaa. Taloudellisesti saavutukset alalla olivat ihmeitä. Hän ei arvostanut laatua eikä halunnut viimeistellä elokuviaan tai televisio-ohjelmiaan, mutta kansa palkitsi: suosio oli ennätyksellinen.
Pasanen antoi itsestään vuoroin hauskan vuoroin kireän kuvan. Hän oli julkisuudessa kaksijakoinen, mutta omista läheisistään hän halusi pitää todella hyvää vastuullista huolta. Tästä johtuukin, että hänelle tärkeät ihmiset muistavat kaikki Spedeä suopein mielin.
Apu-lehden toimittaja Tuomas Marjamäen onnistui voittaa Spedelle läheisten luottamus. Varsinkin pikkusisko osoittautui tärkeäksi: materiaalia Spedestä kertyi aina lapsuus- ja kouluvuosista lähtien. Tekipä kustantaja Docendo Speden nuoruuden piirroksista ja kirjoituksista oman erillisen kirjasen.
Raha kelpasi vaan ei terveys: voinapit, täysmaito, rööki, sokeria..
Viihteen liikemiehenä Spede oli nopea ja yllätyksiä täynnä. Suomalaisten huumorintekijöiden yhteistyö sujui: Simo Salminen, Vesku Loiri, Jukka Virtanen, Ere Kokkonen, Matti Kuusla ja monet muut takasivat menestyksen. Elokuvia läjittiin välillä kolme per vuosi. Televisioon suollettiin julkkiksia esitelleitä leikki- ja peliohjelmia. Välillä raha-asioista riideltiin, mutta halutessaan suosittuja esiintyjiä vaikkapa elokuviinsa Speden oli lopulta maksettava. Rahaa oli.
Pelleviihteen rinnalla eli myös toisenlainen Pasanen. Hän oli kaikenlaisten keksintöjen harrastaja, joka ei kuitenkaan – kuten ei muuhunkaan – malttanut paneutua ja viedä projekteja loppuun. Elokuvaviihteen parissa töitä hänen kanssaan paiskineet harmittelivat, ettei viimeistely ja laaduntarkkailu jaksanut mestaria kiinnostaa. Vaikka jokin keksintö oli jo viety pitkälle, myynti ja markkinointi sivuutettiin: tiedossa oli jo uutta, ja vanha sai jäädä.
Speden kuolema 71-vuotiaana 2001 ei jälkikäteen ollut häntä tarkkailleille yllätys. Muodollisesti Spede antoi kuvan, että hän välillä ryhdistäytyi: ryhtyi tupakkalakkoon ja pudotti kiloja. Urheilijavartaloon oli ilmestynyt vyötärön kohdalle ns. pelastusrengas. Mutta toisaalta kuuri ja itsensä rankaisu lopahti, palattiin entiseen.
Spede saattoi polttaa neljä askia päivässä. Golfia pelatessaan hän tiputti reikään tupakannatsan. Jäljessä tulijat tiesivät, kuka oli mennyt edellä – aina golfautolla. Mitä siihen tulee, ystävä Matti Karsikko totesi: ”tuo on sinun tuhosi” – kentällä kun Spede käveli enää tuskin askeltakaan.
Hän joi nelisen litraa täysmaitoa päivässä. Mieheen upposi jopa 15 kupillista kahvia, johon jokaiseen hän tiputti kolme sokeripalaa. Hänen jääkaappinsa oli tyhjä, mutta mukanaan hän kuljetti voinappeja. Niitä oli kiva napsia, kun mahaa närästi. Salaatti hänelle ei kelvannut, eikä hän suostunut käyttämään autoillessaan turvavöitä, saati käydä lääkärissä.
Ilonhetkiä
Tehdessään kaverinsa kanssa ensimmäistä Keihäs-matkaa etelään, he hotelliyön jälkeen havaitsivat kutiavansa ja olevansa ympärivartaloa punaisten paiseiden peitossa. He suorittivat desinfioinnin brändillä. Lotrattuaan iltayöllä ammeessa väkijuomalla, he kävivät nukkumaan. Spede kuiskasi kaverilleen: ”kuuntele kuinka lutikat laulaa”. Aamulla haitta oli parantunut.
Hauskaa Spede ja kaverit osasivat pitää. Viihdettä tehtiin tosissaan mutta myös hymyssä suin. Tosikoille sitä ei tehty, niinpä vakavamielisten naisasiaihmisten moitteet vaikkapa ”Naisen logiikka” –sketseistä naurattivat itseään naurattajia:
– Täällä sanotaan, että taas pitäis perustaa uus atomivoimalaitos.
– Aivan oikein niin pitääkin perustaa. Atomivoimaa nimittäin kattopas tarvitaan.
– Mihin? Me kuule just tyttöjen kanssa puhuttiin, ettei me tunneta ketään, joka käyttää atomivoimaa. Onhan meillä sähkö – käytetään sitä!
Aggressioita ja mustavalkoelämää
Eliitin elokuvia ihailleet arvostelijat ja kulttuuriväki nostattivat Speden verenpainetta. Varsin Ylen ja Sanoma-konsernin viisastelijat suututtivat – viimeksi mainittu kun värväsi väkeä liian usein kaukaa vasemmalta. Edesmennyt Mikael Fränti julisti ennen Helsingin Sanomiin menoaan, että kirkot Suomessa muutettaisiin leffateattereiksi. Spede inhosi poliitikkoja, mutta teki politiikkaa itsekin.
Hän tuli kuopiolaisesta porvarillisesta kodista ja kenties vähiten hän ivasi kokoomusta. Niinpä kokoomuslaisena saatoin joskus tehdä hänen kanssaan näkymätöntä keskustelutyötä: onnistuin joko haastattelemaan tai suorittamaan taustatiedon keräämistä, mutta molemminpuolinen luottamus rakoili joskus yllättäen.
Pasasella oli ajoittain tiivis yhteistyöverkosto, joka koostui urheiluhenkisistä ripeistä nuorista miehistä. He nimittivät klaaniaan sanoin ”Musta käsi”. Se saattoi panna hankalat tyypit koville, ja itsekin kerran haastattelua tehdessäni eräästä heistä sain kuulla, että jos juttu ei miellytä, kaverit panisivat kyllä vastahankaisen toimittajan ojennukseen.
Inhon tunteet ja raivo sieppasivat välillä humoristin käytöksessä ylivallan. Hän sai jonkinasteisia rangaistuksia liikenteessä malttinsa menetettyään tai laittaessaan joskus vaikkapa ravintolassa liiallisia tunkeilijoita loitommalle.
Saamastaan julkisuudesta varsinkin Pasanen ja Loiri joutuivat kärsimään. Siitä syntyi myös oivallisia sketsiaiheita, kun herrat yhdessä tai erikseen eivät saaneet syödä rauhassa. Tässä suhteessa Harri Holkerin ”minä juon nyt kahvia” –repliikki tunkeilevalle toimittajatyperykselle oli sekä korrekti että täysin aiheellinen. Sopulit eivät sitä vain halunneet ymmärtää.
Tuomas Marjamäki: Spede – nimittäin. Docendo 2017.
MARKKU JOKIPII
