Viime syksynä pohdimme Metsäteollisuuden irtiottoa valtakunnallisista työehtosopimuksista ja siirtymistä työpaikkakohtaiseen sopimiseen. Jatkoa seurasi keväällä, kun Teknologiateollisuus ilmoitti hajauttavansa sopimusneuvottelut joko paikallisiksi tai valtakunnallisiksi. On vielä epäselvää, mitä se tarkoittaa käytännössä.
Virallinen selitys työnantajapuolella on, että kun paikallinen sopiminen ei ole edennyt toivotulla tavalla ja kun jokaisen yrityksen tilanne on erilainen, tarvitaan joustoja kilpailukyvyn turvaamiseksi. Sen vuoksi työehdoista on sovittava tavalla tai toisella nykyistä enemmän ala- ja yrityskohtaisesti. Palkansaajapuolelle paikallinen sopiminen sopii, kunhan se tapahtuu työ- ja virkaehtosopimusten puitteissa ja luottamusmiehen toimesta. Työnantajapuoli haluaa puolestaan paikallisen sopimisen edistämistä lainsäädännön muuttamisen kautta.
Työnantajan viime vuosien toimintaa seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että heidän todellinen tavoitteensa on nykyisen neuvottelu- ja sopimustoiminnan romuttaminen, yleissitovuudesta eroon pääseminen, ammattiyhdistysliikkeen heikentäminen ja työpaikan isäntävallan lisääminen.
Työmarkkinoiden nykyinen, varsin epävarma tilanne on luonnollinen jatkumo työnantajapuolen toiminnalle viime vuosikymmenen aikana. Ensin työnantajat luopuivat keskitetyistä sopimuksista ja sen myötä keskusjärjestösopimuksista. Sen jälkeen on kyseenalaistettu ansiosidonnaisen työttömyysturvan ehdot. Viimeksi elinkeinoelämä on hypännyt paikallisessa sopimisessa yrittäjien kelkkaan ja on valmis siinä ohittamaan työ- ja virkaehtosopimukset. Työnantajien perimmäinen tavoite on hajauttaa nykyinen neuvottelu- ja sopimustoiminta.
Tarkempi analyysi näistä irtiotoista tuntuu puuttuvan. Työnantajien kannattaisi pohtia syvällisemmin, miten heidän haaveilemansa täysin hajautettu sopimusjärjestelmä toimii seuraavan yhteiskunnallisen tai talouden kriisin osuessa kohdallemme. Kriisit tulevat varmasti ennemmin tai myöhemmin, joskus rajummin, joskus heikommin. Suomi on euromaa ja sen myötä työkalut ovat vähissä. Arvioin hädän hetkellä taas huudettavan laajempien ratkaisujen perään, kuten viimeksi kävi koronakriisin alkumetreillä.
Ammattiyhdistysliikkeen kannattaa miettiä perusteellisesti yhteistä tekemistä. Ei voi olla niin, että teemme yhdessä sopimuksia ainoastaan silloin, kun se työnantajille ja elinkeinoelämälle sopii ja ne kokevat hyötyvänsä yhteistyöstä. Muu yhteinen tekeminen on tällä hetkellä jokseenkin olematonta.
Seuraavasta työmarkkinakierroksesta povaan vaikeaa ja levotonta. Asiaa ei helpota talouden odotettua nopeampi elpyminen koronakriisin jälkeen. Jokaisella toimialalla on edessään eri syistä erittäin haasteelliset neuvottelut ja arvelen, että keinoista kaikki otetaan käyttöön.
Tarvitsisimme kipeästi keskinäistä yhteydenpitoa ja yhteistyötä, vaikka jokainen liitto asettaakin omat tavoitteensa ja neuvottelee omista lähtökohdistaan. Yhteistyö neuvottelukierroksen aikana on tärkeää, ja työnantajat ovat onnistuneet siinä tähän saakka paljon ammattiliittoja paremmin.
***
Kaksi vuotta sitten olimme tyytyväisiä siihen, miten hallitusohjelmassa suhtauduttiin työelämän lainsäädännön kehittämiseen kolmikantaisen valmistelun pohjalta. Valitettavasti hallituskauden puolivälissä on todettava, että työryhmistä ei ole saatu isoja villoja. Yritystä on kyllä ollut, mutta työnantajien suhtautuminen kaikkiin palkansaajapuolen esityksiin on ollut äärettömän nuiva. Esimerkiksi työttömien lisäpäivistä eli ”työttömyysputkesta” käydyt neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Paikallisen sopimisen laajentamiselle kävi samoin.
Palkansaajapuolelle asioiden hyytyminen kolmikantaisissa neuvottelupöydissä on erittäin hankala asia. Tärkein tehtävämme on neuvotella ja tehdä sopimuksia. Jos työmarkkinajärjestöille annetaan tehtävä, meiltä odotetaan tuloksia. Nyt niitä ei ole saatu hallituksen toivomalla tavalla. Silloin ratkaisut tekee hallitus itse.
Kolmikantavalmistelu on taannut meille vakaan ja ennustettavan lainsäädännön kehittämisen. Mikä on sen tulevaisuus, jos järjestöt eivät onnistu niille annetussa tehtävässä? Pelkään pahoin, että jos ratkaisujen tekeminen siirtyy kokonaan hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille jää pelkästään kuulluksi tulemisen osa, työ- ja sosiaalilainsäädännön kehittämisestä tulee varsin epävakaata ja ennakoimatonta.
Vaaleissa valta vaihtuu ja hallitus sen mukana. Välillä maata hallitsee työntekijöiden tavoitteita ymmärtävä, välillä taas työnantajaa ymmärtävä hallitus. Tämä voi johtaa poukkoilevaan lainsäädäntöön, kun uusi hallitus kumoaa edeltäjänsä tekemisiä.
Ammattiyhdistysliikkeen sääkartoissa ydin on neuvottelutoiminta ja sopiminen. Se ei ole aina helppoa ja kuten hyvin tiedämme, sopiminen merkitsee kompromisseja – kirkko laitetaan silloin keskelle kylää. Sillä on näihin aikoihin asti luotu maailman parasta työelämää. – Yksin on kuitenkin paha sopia ja jos ei sovita, silloin ukkostaa ja salamoi. Kokemus on osoittanut, että sopiminen on silti aina sotimista parempi vaihtoehto.
