Perustuslakivaliokunta antoi tänään lopullisen lausuntonsa niin sanotusta EU:n omien varojen järjestelmästä. Kyse on hallitusta ja eduskuntaa sitovasta valtiosääntöisestä kannanotosta koskien elpymispaketiksi kutsuttua unionin yhteistä velanottoa. Voimaan tullakseen kyseinen järjestely tulee hyväksyä erikseen kussakin jäsenvaltiossa.
Valiokunta on ottanut asiaan kantaa aiemminkin. Yksimielisessä lausunnossaan viime kesänä (PeVL 16/2020 vp) perustuslakivaliokunta totesi muun muassa, että ”valtioneuvoston ei tule – – toimia EU-sääntelyn valmistelussa siten, että Suomi sitoutuisi edistämään tai hyväksymään unionin ehdotettua lainanottoa ja jäsenvaltion siihen kytkeytyvää vastuuta avustusmuotoisista tukivälineistä.” Lisäksi valiokunta totesi, että esitetyssä muodossaan päätöksen hyväksyminen näyttäisi edellyttävän 2/3 ääntenenemmistöä eduskunnassa.
Myöhemmässä pöytäkirjamerkinnässään (PeVP 51/2020 vp) perustuslakivaliokunta toisti kaiken aiemmassa lausunnossaan sanotun ja totesi, että päätöksen hyväksyttävyys riippui siitä, miten EU:n neuvoston oikeuspalvelun esittämät korjaus- ja täydennystarpeet tosiasiallisesti huomioidaan neuvotteluissa. Tänäisessä lausunnossaan perustuslakivaliokunta toteaa, että se ei ”pysty vakuuttumaan muutosten riittävyydestä valiokunnan aiemmassa lausunnossa esitettyjen ongelmien kannalta”.
Lausunnossaan perustuslakivaliokunta painottaa, että Euroopan unioni ei ole liittovaltio. Unionilla on vain se toimivalta, jonka jäsenvaltiot ovat sille erikseen perussopimusten kautta luovuttaneet. Valiokunnan mielestä ei ole epäselvää, etteikö unioni elpymispaketin avulla tosiasiassa tasapainottaisi EU-budjettia velalla. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 310 artiklan tarkoituksena on kuitenkin ollut estää käsillä olevan kaltainen velanotto.
Kyse on siis siitä, että Euroopan unionin toimivaltaa ollaan pelkän uuden oikeudellisen tulkinnan kautta laajentamassa suuntaan, joka perussopimuksia hyväksyttäessä nimenomaisesti haluttiin estää. Perustuslakivaliokunnan mukaan kyseessä ”on siten merkittävään toimivallan siirtoon Euroopan unionille tosiasiallisesti rinnastuva järjestely, ja sitä koskeva ehdotus on eduskunnassa hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä”.
Perustuslakivaliokunnan lausunto ei ole yksimielinen. Tämä on sikäli harvinaista, että pääsääntöisesti perustuslakivaliokunnan oikeudelliset kannanotot on onnistuttu sellaisiksi saamaan. Vielä harvinaisempaa on, että eriävän mielipiteen jättäjiin lukeutuu myös valiokunnan puheenjohtaja, tässä tapauksessa siis Antti Rinne (sd). En tässä kirjoituksessa paneudu tähän kysymykseen sen laajemmin, mutta painotan sitä, että valiokunnan jäsenten enemmistön kanta on olennaisesti paremmin yhteensopiva perustuslakivaliokunnan aiempien samaa aihepiiriä koskevien yksimielisten oikeudellisten kannanottojen kanssa kuin eriävän mielipiteen jättäneiden. Lisäksi korostan, että perustuslakivaliokunnan valtiosääntöisen uskottavuuden kannalta on aivan olennaista, että se kykenee olemaan linjassa omien aiempien lausuntojensa kanssa.
Kokoomuksen eduskuntaryhmä sopi viime vuoden puolella, että emme kommentoi EU:n velkapakettia ennen perustuslakivaliokunnan lausunnon valmistumista. Siksi olen itsekin pitänyt matalaa profiilia asian tiimoilta. Olen nähnyt tämän perustelluksi siksikin, että äänekkäämpi rooli tuskin olisi helpottanut työtäni myöskään perustuslakivaliokunnassa.
Minulle on kuitenkin ollut jo hyvin pitkään täysin selvää, että en mitenkään voi kannattaa esitettyä velkapakettia. Yhtä selvää minulle on ollut, että kyseinen paketti on syytä myös aktiivisesti pyrkiä kaatamaan. Siksi tulen eduskunnassa äänestämään sitä vastaan ja toimimaan parhaani mukaan sen puolesta, että mahdollisimman moni toimisi samoin.
Yhdestä eurosta ei kannata maksaa kolmea euroa. On päivänselvää, että esitetty diili on Suomelle huomattavan epäedullinen. Tämä ei kuitenkaan ole ainut eikä edes tärkein syy pyrkiä paketin kaatamiseen. Paljon suurempi syy on se, että sen hyväksyminen merkitsisi maamme ja koko Euroopankin kannalta sekä vaarallisille että mahdollisesti myös peruuttamattomille poluille astumista.
On ensinnäkin jo oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta hyvin kyseenalaista, että perussopimuksia muuttamatta niille omaksutaan uusilla tulkinnoilla sellainen oikeudellinen sisältö, joka perussopimuksilla nimenomaisesti on haluttu torjua. Kuten perustuslakivaliokunta toteaa, ”uhkana on, että unionin lainanoton salliva ja merkittävästi aiemmasta poikkeava toimintamalli tulee nyt periaatteessa hyväksytyksi toimintatavaksi”. Tämän salliminen olisi kohtalokasta Suomen budjettisuvereniteetille.
Perustuslakivaliokunta on lukuisissa aiemmissa EU:n rahoitusratkaisuja koskeneissa lausunnoissaan painottanut sitä, että päätöksenteko edellyttää huolellista kumulatiivisten kokonaisvastuiden ja -riskien arviointia. Ei siis ole edellytetty ainoastaan jo tehtyjen toimien vaikutusten huomiointia, vaan velvoitettu arvioimaan myös lähiaikoina ennakoitavat, päätettäväksi tulevat asiat. Tätä korostetaan myös uusimmassa perustuslakivaliokunnan lausunnossa.
Lisäksi on syytä huomioida sekin, että vaikka velkapakettia perustellaan koronalla, sen varoista jopa 70 % jaetaan muiden kuin koronakriisistä aiheutuneiden kustannusten perusteella. Koko paketin taustalla on pitkälti se, että osa EU-maista on hoitanut julkisen taloutensa niin leväperäisesti, että niiden mahdollisuudet saada markkinoilta elvytystarkoitukseen tarpeellista lainoitusta ovat rajalliset. Mikäli asiaan reagoitaisiin esitetyn kaltaisilla yhteisvastuullisilla velkaratkaisuilla, tällaisten maiden kannusteet harjoittaa tervettä finanssipolitiikkaa heikkenisivät entisestään. Myös tämä on ongelmallista ihan jo EU:n perussopimustenkin valossa, kuten perustuslakivaliokunta huomauttaa.
On toki selvää, että paketin kaataminen tässä vaiheessa prosessia aiheuttaa monenlaista sotkua, poliittista päänvaivaa ja markkinaturbulenssia. Vastuullisempaa olisi ollut torjua paketti jo heti kättelyssä, mutta siihen hallituksellamme ei ollut rohkeutta eikä halua. On silti parempi kaataa se nyt kuin olla kaatamatta ollenkaan.
Varmasti monessa EU-maassa murjotetaan, jos Suomi paketin kaataa. Mutta osaavat ne muutkin EU-maat puolensa pitää ja ymmärtävät, että joskus on parempi kestää vähän toisten murjotusta kuin niellä miten huonoja päätöksiä tahansa. Varmasti on myös niin, että markkinat reagoivat negatiivisesti epävarmuutta lisäävään päätökseen, mutta pitkällä tähtäimellä vakaamman taloudellisen kehityksen takaa se, kun kasvu rakennetaan terveelle pohjalle eikä yhteisvastuullisten velkakuplien varaan.
Kyse ei ole pelkästään kansallisesta edusta, vaan koko Euroopan tulevaisuudesta. Yhteistä Eurooppaa voidaan menestyksellä rakentaa vain pitävien sopimusten ja tasapainoisen julkisen talouden varaan. Esitetty velkapaketti murentaisi perustan molemmilta. Siksi todellinen yhdistyvän Euroopan ystävä ei voi tukea tällaista järjestelyä vaan pyrkii aktiivisesti sen torjumiseen.
