Diplomatia oli outo ja uusi asia juuri itsenäistyneelle Suomelle

Suomen julistauduttua itsenäiseksi joulukuun 6. päivänä 1917, ensimmäiset kansainväliset tunnustukset saatiin nopeasti. Punakapinan tultua kukistetuksi viralliset yhteydet oli luotava kannaltamme tärkeiden valtioiden kanssa. Tukholma, Moskova, Lontoo, Berliini, Tallinna ja Pariisi olivat paikkoja, joissa edustajiemme oli heti oltava korvat kuulolla ja kynä kädessä.

”Vanhan sanonnan mukaan diplomaatti on lyijykynä, jolla on korvat”, luonnehti historian tutkija Juhani Suomi lähettilään tärkeintä tehtävää teoksessaan Kuin lastu laineilla. Kirja kuvasi nuoren Suomen turvallisuuspolitiikkaa 1918-1925. Edustajamme kansainvälisillä kanssakäymisen kentillä olivat taustoiltaan kirjavaa joukkoa.

Toinen, suulliseen perimätietoon työtehtävää kuvaava tokaisu lienee Suomen Englannin suurlähettilään, Ilkka Pastisen hirtehinen murjaisu: ”Diplomatia on kultivoitunut tapa harrastaa alkoholismia”. Viimeksi mainittua aihepiiriä Jussi Pekkarinen ei käsittele, vaikka osan kirjeistä voisi olettaa kirjoitetun kostean illallisen jälkeisinä yön tunteina.

Miesten maailma

Oli osaajia ja tumpeloita. Työn ohjaus alkoi vasta, kun he jo huseerasivat edustoissaan vierailla mailla. Heidän velvollisuutenaan oli raportoida toimeksiantajalleen eli ulkoasiainhallinnolle kaikesta tärkeäksi kokemastaan. Raportointi oli edustojen päälliköiden yksinoikeus. Vain loma-aikoina kakkosmiehet saattoivat päästä kirjoittelemaan päämajaan.

Ulkoasiainhallinnon vastaanottamat kirjeet noteerattiin: luettiin, jaettiin tiedoksi ja arkistoitiin. Osa jäi hyödyntämättä, jos kotimaan lukijaa jokin ei miellyttänyt. Henkilökemia saneli paljon. Puoluepolitikointi ei päässyt alun 15 vuoden aikana samoihin mittoihin kuin myöhemmin.

Jussi Pekkarisella oli valtaisa aineisto käytössään. Aiheiltaan ja tyylilajeiltaan se on kirjava. Monasti raportit paljastivat, etteivät kaikki edustajamme sisäistäneet rooliaan: sekoittivat omat mielipiteet, maamme viralliset viestit, hapuilivat toden ja tarun rajamailla. Helsinki kiitteli, ihmetteli ja ohjeisti.

Maassa maan tavalla

Kentälle jouduttuaan äkkiseltään – kuin vahingossa itsenäistyneen – maamme edustaja tuli useasti yllätetyksi. Vieraat kielet, kohdemaan historia, tavat ja kulttuuri aiheuttivat törmäyksiä. Vähitellen kertyvä tieto ja taito loivat edellytyksiä keskusteluihin ja jopa omassa edustustossa järjestettyihin virallisiin tapaamisiin.

Aiemmista yhteyksistä oli hyötyä. Saatoit kohdata vanhan tuttavan. Ja jos ette olleet ottaneet pahemmin yhteen, jatkoit keskusteluja kuin entiseen palaten. Vaan jos olitte kumpainenkin sanoneet toisillenne päätelmän EI, välien rakentamiseen oli nähtävä vaivaa. Sanaa EI, ei tullut lausua, se katkaisi usein jatkon.

Hupaisia ovat raportit, jossa edustajamme manailee kohdemaan tapakulttuuria ja ihmistyyppejä. Yhtenä esimerkkinä toimii Espanja, jonne oli suuret vaikeudet uida sisälle, vastaanotto oli kuivakas, neuvottelujen aloittamisesta ei alkuvuosina tullut mitään. Syy tämän päivän näkökulmasta on yllättävä: meillä vallinnut kieltolaki ja mahdottomuus tuoda maahamme espanjalaisia viinejä! Siihen keskustelut tyssäsivät.

Uhka nimeltä Moskova

Jokaisella maalla on historiansa. Omat kokemuksemme naapuruudesta vähitellen muotoutuvan Neuvostoliiton kanssa olivat kielteisiä. Sieltä uhka ja suoranainen hengenvaara oli kasvava. Koko maailmasta oli tehtävä kommunismin opetuslapsia. Tuo koski Neuvostoliiton länsinaapureita, jotka tuleva siirtomaavalta näki historiallisesti omikseen, kuten tämän päivän Vladimir Putin. Varsinkin viha Ukrainaa kohtaan eli jo tuolloin, sata vuotta sitten.

Moskovaan lähettilääksi 1927 nimitetty Pontus Artti oli taustaltaan muun muassa Turun Sanomien päätoimittaja. Hän oli monisanaisuudessaan kriittinen, neuvovakin, mutta mahtoivatko huomiot löytää otollista maaperää:

”Neuvosto-Venäjä on samalla ainoa maa, joka voi itsenäisyyttämme uhata. Molemmista syistä: tullaksemme toimeen naapurimme kanssa ja kyetäksemme puolustautumaan sitä vastaan, on meidän opittava sitä tuntemaan. Emmekä me opi sitä tuntemaan sillä tavalla, että kotona haukumme ryssiä”.

Artilla ei ollut mitään asiaa maaseudulle. Moskova vaikutti ylen rauhalliselta, mutta pienen pienet tiedonjyväset muualta valtakunnasta kertoivat 1930-luvun alussa jo, että siellä oli kaikessa pimeydessä meneillään miljoonien kulakkien massamurha. Pian itään siirtyneet suomalaiset joutuivat eliminoinnin kohteiksi hekin. Tiedot olivat synnyttämässä pelkoa, vihaakin.

Pekkarisen kirjan sisältö on vakavassa mielessä laadittujen raporttien ja ajan hengen luonnehdintaa. Esimerkkinä ruotsalaisten ylemmyyden tunne meitä kohtaan, jonka ulkoasiaindepartementin ja toisen kamarin sihteeri puki sanoiksi:

”…tarkoitan vain sitä, että Suomessahan on niin rauhattomat ja vakiintumattomat olot, mikä johtuu kai siitä, että teidän oikeudessanne ja yhteiskunnassannehan tuntuu voimakkaat itämaiset vaikutukset”.

No tulihan se siinä esille aikana, jolloin sivistyneen maailman itälänsi-raja kulki heidän mielestään pitkin Tornionjokivartta.

Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918-1933. Otava 2024.

Suomalaisen vänrikin hirvittävät kokemukset sotavankina Neuvostoliitossa

Toimittaja, kirjailija Ariela Säkkisen teos perustuu professori Paavo Yli-Vakkurin aiemmin julkaisemattomiin muistiinpanoihin hänen elämästään neuvostoliittolaisissa sotavankileireissä jatkosodan aikana.

Paavo Yli-Vakkuri syntyi vuonna 1914 Kauhajoella ja ylioppilaaksitulonsa jälkeen hän suuntautui metsäalalle. Metsänhoitajaksi hän valmistui vuonna 1938 ja sai assistentin paikan Helsingin yliopiston metsähoitotieteen laitokselta.

Jatkosotaan Yli-Vakkuri osallistui viestipataljoonassa vänrikkinä. Elokuussa 1941 hän sai tehtävän, jonka yhteydessä hän jäi vihollisen vangiksi. Kuulusteluissa mies kertoi vain perusasiat, kuten nimen, syntymäajan, sotilasarvon ja kansalaisuuden. Lisäksi Yli-Vakkuri keksi tarinan, jonka mukaan hän oli toiminut viestipataljoonassa vain siviilitehtävissä metsänhoitajana.

Tätä kertomusta ei aluksi nielty, joten Yli-Vakkuri vietiin maakuopan reunalle ja häneltä kyseltiin uudestaan. Kieltäytymisen jälkeen neuvostoupseeri kohotti aseensa ja loppu näytti varmalta. Kuulustelija kuitenkin laski aseensa ja kyselyt jatkuivat.

Paljon rankemmat metodit olivat käytössä Leningradissa, pahamaineissa Krystyn vankilassa, jonne vänrikki siirrettiin. Siellä häntä hakattiin joka päivä pampulla, välillä pahoinpitely keskeytettiin, mies nostettiin pystyyn ja kyselyt alkoivat. Viimein kuulustelijat uskoivat Yli-Vakkurin sitkeästi toistaman tarinan.

Elokuun loppupuolella Yli-Vakkuri lastattiin kymmenien muiden vankien kanssa junanvaunuun ja edessä oli viikkojen matka vankileirille. Olosuhteet vaunussa olivat hirvittävät, karjavaunu oli täynnä nääntyneitä, kidutettuja ja sairaita miehiä. Ruokaa ei ollut juuri lainkaan ja vettäkin vain vähän. Jos joku kuoli, hänet vain heitettiin ratapenkalle.

Olosuhteiden takia jotkut vangit menettivät matkalla järkensä. Oli hyvin lähellä, ettei Yli-Vakkurillekin käynyt näin, sillä kuljetuksen jälkeen hän oli niin heikossa kunnossa, että näki viikon ajan hallusinaatioita.

Leiriltä toiselle

Määränpää oli Temnikovissa, noin 500 kilometriä Moskovasta kaakkoon, mutta sieltä seurasi nopeasti siirto Jelabugan entiseen luostariin, joka oli muutettu sotavankilaksi. Se oli noin tuhat kilometriä Moskovasta itään ja siellä olosuhteet olivat ainakin kohtelun kannalta siedettävät, Yli-Vakkuri säästyi kuulusteluilta ja kidutukselta, mutta hänet pakotettiin osallistumaan saksan kielellä pidettyihin poliittisiin valistustilaisuuksiin. Kommunistiksi Yli-Vakkuri ei silti kääntynyt.

Heinäkuussa 1942 vangit siirrettiin kauemmas itään, Orankin leirille, joka myös oli entinen luostari. Alun perin vankila oli tarkoitettu puolalaisille, mutta sinne aloitettiin sijoittaa myös muita kansallisuuksia, suomalaisten lisäksi etenkin saksalaisia, romanialaisia ja italialaisia.

Vangit nukkuivat pitkällä puulavitsalla ilman mitään vuodevaatteita myös talvisin. Luteita oli niin paljon, ettei niiden tappamisesta ollut mitään hyötyä, joten miehet yrittivät nukkua syöpäläisten juoksennellessa heidän päällään.

Neuvostoliiton sotavankileireillä elintarvikehuolto oli erittäin kehnolla tasolla. Siitä huolimatta leireillä teetätettiin jatkuvasti töitä. Orankin peltotöissä luisevia, heikkokuntoisia miehiä valjastettiin jopa kahdeksan kerrallaan ison kyntöauran eteen toimimaan vetojuhtina.

Yli-Vakkurin siviilikoulutuksesta oli hyötyä, sillä metsätöissä hän tiesi, mitkä kasvit olivat syötäviksi kelpaavia. Myös vartijoiden keittiöjätteiden kaatopaikalta saattoi löytää esimerkiksi perunankuoria, joista pystyi tekemään keiton.

Kammottavat olosuhteet opettivat vangit turvautumaan mitä epätoivoisimpiin keinoihin selviytyäkseen. Vankien salissa oli makuulavereita jopa kuudessa kerroksessa. Vangit keksivät pitää kuolleita ylimmillä lavereilla, koska sinne aina annettiin ruoat narulla vetäen ja näin muut saivat kuolleille annetut ruoka-annokset. Kuolleita pidettiin elävien keskuudessa niin pitkään kuin mahdollista.

Vangit pyrkivät leireillä välttämään sairastupia viimeiseen saakka, sillä sairaat saivat vähemmän ruokaa ja hygieniataso oli vieläkin heikompi kuin parakeissa. Lääkkeitä ei yleensä ollut, ja jos olikin, niitä annettiin samalla piikillä potilaasta toiseen.

Viimeinen koettelemus

Orankin leirin jälkeen Yli-Vakkuria siirreltiin useisiin eri kohteisiin ja heinäkuussa 1944 sijoituksena oli Krasnogorsk Moskovan luoteisrajalla. Siellä vänrikki joutui erittäin raskaaseen kuljetustyöhön. Tehtävänä oli kuljettaa kookkaita tammipölkkyjä leirin keittiölle.

Vartijat kasasivat pölkkyjä vankien olkapäille ja Yli-Vakkurikin sai kannettua kuormaansa, kunnes lyyhistyi ja lasti vieri maahan. Vartijat nostivat puut uudelleen kantoon ja vauhtia annettiin pistimillä kylkeen tökkimällä. Vänrikki saa tehtävänsä suoritettua, mutta hänen selkänsä vaurioitui pahasti.

Vapaus koitti viimein loppuvuodesta 1944 ja vankeudessa kärsimiensä vammojen seurauksena Yli-Vakkuri laskettiin 40-prosenttiseksi sotainvalidiksi.

Ariela Säkkinen: Pahinta oli kylmyys. Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa. 367 sivua. Minerva Kustannus Oy.

Kun kartano on 200 vuotta saman suvun omistuksessa, siitä on paljon kerrottavaa

Mikä lie selitys siihen, että perinteitä yhä vaalivan kartanon historiankirjoittajaksi kyettiin houkuttelemaan tietokirjailija, varsinkin urheilutoimittaja? Urheilujournalismista väitellyt Kalle Virtapohja on kirjoittanut Urho Kekkosesta urheilumiehenä, Paavo Nurmesta, Juuso Waldenista ja Tahko Pihkalasta. Meurmanien ja heidän kartanonsa historia ei urheilua sivua, mutta maatilan omistaminen on sitä, kestävyyslaji.

Likeltä kävi, ettei Liuksialan kartanon omistajat tai työntekijät joutuneet vuoden 1918 punakapinan riehunnassa väkivallan kohteiksi – toki mielivallan häiritsemiksi. Joidenkin lähistön maatilojen isäntäväkeä kohtasi kuolema, mutta Meurmanit ja heidän palkollisensa säästyivät kuin ihmeen kautta. Koettelemukset olivat onnekas tapahtumasarja tuon Suomen osan veristä historiaa.

Meurmanit ovat olleet vaikuttamassa suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen. Liuksialan kartanon ensimmäinen omistajaisäntä oli Suomen sodan veteraani, kapteeni Carl Otto Meurman (1788-1845). Häneltä kuningas Kustaa Vaasan vuonna 1556 perustama kuninkaankartano siirtyi Carl Oton pojalle, kuuluisaksi tulleelle Agathon Meurmanille (1826-1909).

Ylä-Satakuntalaisen kartanon historian yksi suuri mainetekijä on, että entinen kuningatar Kaarina Maununtytär oli sen aikoinaan saanut asuttavakseen ja perintökartanokseen. Liuksiala mainitaan jo tuota varhaisemmilta ajoilta kuninkaiden asuinpaikkana, mistä tarinan mukaan nimi Kangasala, ”Konungarnas sal” eli Kuninkaitten Sali on muotoutunut.

Aikaansa seurannut kartano

Kartanon historia ylensi sen maakuntansa yhdeksi arvostetuimmaksi. Sen varmisti Agathon Meumanin nousu suomalaisen sivistyksen näkyväksi vaikuttajaksi. Vaikka Agathon huseerasi sanomalehtikirjoittajana ja tietosanakirjailijana, moninkertaisena valtiopäivämiehenä ja suomalaisen puolueen johtotehtävissä, hän ehti pitää huolta tilastaan.

Liuksialan kartanon maanviljely- ja metsätalous etsi tietotaitoja menetelmien kehittämiseksi. Työntekijöiden elinoloista pyrittiin pitämään hyvää huolta siinä, missä isännät kaikissa sukupolvissa ottivat käyttöön uutta tekniikkaa tähtäimenä maanviljelyn tehostaminen.

Kartanon suuruutta kuvastaa Virtapohjan historiikkiin liittämä luettelo sen yhteydessä vuodesta 1684 lähtien toimineet torpat – aikojen kuluessa yhteensä 36 kappaletta. Lukumäärä pieneni lakkauttamisten ja yhdistymisten kautta, kunnes niiden itsenäistymisen aika koitti. Isäntäväeltä tämä edellytti johdonmukaisuutta ja johtamisen viisautta, minkä voi katsoa onnistuneen yhteiskunnan mullistuksista huolimatta.

Historia ja sen tutkiminen alkavat kiinnostaa

Ihme että suuren maatilan pito ja sen kehittäminen rinnakkain onnistui, sillä Agathon Meurman oli monen toimen mies. Rannikoittemme joutuminen Krimin sodan näyttämöksi 1800-luvun puolivälissä pani tiedotusvälineet ihmettelemään rooliaan. Suometar-lehdessä sallittiin uutisoida tietoja, joilla torjuttiin sotaan liittyviä huhuja. Tämä mahdollistettiin julkaisemalla aiemmin kiellettyjä valtiollisia ja sotauutisia. Uutta oli ns. yleisen mielipiteen esille tuonti. Agathon oli siinäkin mukana.

Vaikka toimeliaisuus suuntautui paljossa kohti tulevaa, historiallisen kartanon omistaminen herätti uteliaisuutta menneeseen. Varsinkin Agathonin poika, Jalmari (1870-1946) on Liuksialan isännistössä se, jolla oli aikaa keskittyä maatilan kehittämisen lisäksi historiaan.

Materiaalia oli runsaasti. Suurena apuna oli ikätoveri Jalmari Finne (1874-1938), tänä päivänä yhä tunnettu Kiljusten herrasväki -tarinoiden sepittäjänä. Finne ryhtyi aineiston keräämiseen. Houkuttelevat olosuhteet syntyivät sopimuksesta: Finne sai luvan oleskella kartanossa erityisesti kesäisin. Tekstiä kertyi kosolti, mikä helpotti nyt ilmestyneen historiikin kirjoittajan työtä.

Kotiopettajattaren päiväkirja vuodelta 1918

Punakapinan aikoina Liuksialaa olisi voinut kohdata vaikka kuinka julma kohtalo, niin rakennuksia kuin siellä työtään tehneitä ihmisiä. Virtapohjan historiantekstejä täydentävät kotiopettajatar Aune Branderin, naapurista lähtöisin olevan toimittaja Ulla-Maija Tantun ja Hannu Karvosen sukulaisen silmin kirjoittamat erillistarinat.

Aune Branderin päiväkirjamerkinnät vuoden 1918 tammikuun lopulta liki huhtikuun puoliväliin saakka antavat autenttisen kuvan tapahtumista kartanon mailla ja lähiseuduilla. Keväällä punaisen Tampereen ratkaiseva kukistuminen oli jo totta, vaikka opettajan viimeinen merkintä vielä onkin:

”Pälkäneelle mennyt joukkoja. Vääksyn ambulanssi on mennyt Tampereelle. T:lla kuulemme kulkevat tehtaan likat revolveri muhvissa murhaten jääkäreitä. – Ilma on ihana! Agronomi menee huomenaamulla kaupunkiin”.

Taajaan kartanoon tunkeutuvat rähisevät ja holtittomasti käyttäytyvät punaiset eivät onneksi syyllistyneet murhiin – mitä muualla tapahtui – sen sijaan veivät irtainta omaisuutta ja verottivat ruokavaroja. Toisesta maailmansodastakin kartanon onnistui selvitä koettelemuksin, jotka eivät muodostaneet sen historiaan katkeruuden sivuja. Tänään maatilasta muodostettua maatalousyhtymää hallitsee jo viidennen polven edustajat, veljekset Markku ja Mikko Meurman.

Kalle Virtapohja: Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina. Liuksialan kartanon maatalousyhtymä 2022.

Panssarilaiva Ilmarisen hylkyä aiotaan saneerata

Ympäristönsuojelulain mukaan Suomen ympäristökeskus vastaa ympäristövahingon vaaraa aiheuttavien hylkyjen seurannasta ja saneerauksesta. Hylkyjen tilaa seurataan ja kohteet öljynpoistosaneeraukseen valitaan riskiperusteisesti tutkimusten ja seurantatietojen perusteella.

Panssarilaiva Ilmarinen upposi 13.9.1941 pohjoiselle Itämerelle noin 40 kilometriä Utöstä lounaaseen ajettuaan miinaan. Hylky sijaitsee noin 80 metrin syvyydessä, ja sen tankeissa on arviolta 100 000 litraa kevyttä polttoöljyä. Ilmarisen hylky on 271 merisotilaan hauta, mutta saneeraus pystytään tekemään rikkomatta hautarauhaa.

Suomen ympäristökeskus teki vuonna 2023 yhteistyössä Rajavartiolaitoksen ja Museoviraston kanssa Ilmarisen hylyn ennakkotutkimuksen. Arkistotutkimuksien lisäksi alusta kuvattiin sukellusrobotilla ja monikeilakaikuluotaimella, hylyltä otettiin vesi- ja sedimenttinäytteitä, ja aluksen rungosta ja tankeista rakennettiin 3D-malli.

Ennakkotutkimusten mukaan Ilmarisen hylky on hyvin säilynyt, mutta sen pinnassa on merkittäviä korroosion aiheuttamia muutoksia. Hylyn yläpuolella on havaittu säännöllisesti pintaan nousevia öljypisaroita, mutta öljyvuodon tarkkaa paikkaa hylyllä ei pystytty paikantamaan.

– Hylyn korroosio etenee, ja suuremman öljyvuodon riski kasvaa vuosi vuodelta. Ilmarisen hylky on merenpohjassa ylösalaisin, mutta polttoainetankkeihin on suhteellisen helppo päästä käsiksi aluksen pohjarakenteen läpi, kertoo suunnittelija Miia Farstad Suomen ympäristökeskuksesta.

Suomen ympäristökeskus julkaisi 9.2. Ilmarisen hylyn saneerauksen kilpailutuksen. Hylyn öljytankkien saneeraus on tarkoitus toteuttaa tämän vuoden aikana.

Projektipäällikkö Tommi Kontto Suomen ympäristökeskuksesta kertoo, että Ilmarisen hylyn saneeraus on pilottikohde toiminnalle, jossa kaupallinen toimija tekee saneerauksen ilman viranomaisten avustusta, ns. avaimet käteen -periaatteella.

Tähän asti Suomen merialueella olevia hylkyjä on tyhjennetty polttoaineista viranomaistyönä. Esimerkiksi elokuussa 2020 Saaristomerellä Hanna Marjutin ja Fortunan hylyt tyhjennettiin polttoaineesta Suomen ympäristökeskuksen ja Merivoimien yhteistyönä.

Kilpailutuksen kohteena olevaan työhön on varattu enintään kaksi miljoonaa euroa.

Neuvostoliitto-Venäjä täyttää kaikki julman siirtomaavallan tunnusmerkit

Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala kuvaa uutuuskirjassaan Neuvostoliiton tyranniaa Itä-Euroopassa. Samalla hän tulee kertoneeksi, miksi tänään Venäjä ja Vladimir Putin pyrkivät palauttamaan menettämänsä alueet ja nostamaan omaa ylpeyden tunnettaan – muiden ja omien kansalaistensa kustannuksella.

Kuten monet Neuvostoliitosta kirjoittaneet, Kujalakin tulee hyytävin yksityiskohdin kuvanneeksi Josif Stalinin aiheuttamat rikokset maapallollemme: rikokset ihmiskuntaa vastaan, ryöstötalouden ja moraalittoman vallanpidon. Matka Vladimir Leninin ja Stalinin ajoista kohti (Jörn Donnerin sanoin) marxilais-senilismiä tiesi älyn ja talouden romahdusta, Neuvostoliiton hajoamista, onneksi rauhanomaista. Samoin sosialismin ja alkukommunismin keinoin Putin yrittää nyt palauttaa ”suuruuden”.

Maailman vapauttaminen natseista kuvataan pidäkkeettömänä joukkoraiskauksena. Stalin antoi siihen luvan vuosisataisten valloitussotien tapaan: ei kuitenkaan ajallisesti rajallisena 24 tunnin riehumisena, vaan loputtomana ja taannehtivasti anteeksi annettuna – kuin luonnollisena rituaalina. Isä aurinkoinen sai kiitosta omiltaan, kun hän unohti armeijansa kunniattomat rikokset.

Venäjä toistaa historiaansa

Vallankumous ja Neuvostoliiton synty vapautti tsaarivallan vangitsemat, mutta täytti vankityrmät nopsaan uusilla syntisillä, ja niin vankilaitokset olivat taas täynnä. Lisätilaa tehtiin nälän, tautien ja teloitusten avulla. Vapauttaessaan natsien keskitysleirien uhreja sama toistui, osa leireistä oli pian uusiokäytössä. Lukijan on vaikea olla ajattelematta tämän päivän Ukrainan itäosista poiskuljetettuja. Vapauttamisen käsite on omalaatuisen tulkinnan uhri.

Kujalan kirja kertoo, kuinka Stalin sovjetisoi Itä-Euroopan kovin käsin. Joukkoon mahtui myös ongelmallisia maita ja niiden johtajia, jotka jarruttelivat Stalinin vallanpitoa. Saamme lukea esimerkinomaisesti kurittoman kommunismin ilmenemismuodoista ja niihin kohdistuvista ojennustoimista, panssaridiplomatiasta. Siinä Suomen yöpakkaset ja noottikriisit olivat pehmeitä, veljellisiä opastushetkiä. Me ymmärsimme pienetkin vihjeet herkin korvin, kuuliaisesti.

Neuvostoliitto on ilmiselvä siirtomaaisäntä, ei vapauden tuoja. Tuhannet junat kuljettivat ”vapautetuista”, tulevista satelliiteista pois kaiken irtoavan – tavaran ja ihmismateriaalin. Kulkujuttu kasakan tuosta ominaisuudesta on tosi. Itä-Euroopan oli selviydyttävä omin voimin, tiukan naapurin aatteellisen kurinpidon alaisuudessa.

Neuvostoliitto epäonnistui vuosikymmenten saatossa liki kaikessa. Sosialismin ja kommunismin huru-ukot tulivat todistaneeksi, että luokaton yhteiskunta oli luokkayhteiskunta. Työläisten diktatuuri oli todellisuudesta erkaantuneen pienen puolue-eliitin sadistinen leikkikenttä.

DDR:n suhteen sitä eivät suomalaiskommunistit tai vasemmistodemarit halunneet nähdä – päinvastoin: halu tukea muurivaltiota oli suuri.

Antti Kujala suorastaan piruilee: neuvostolehmä oli todellisuudessa vuohi, vuosien 1928 ja 1953 lehmien lukumäärä väheni kolmasosaan. Vilja oli ostettava kapitalistisesta lännestä. Poliisille ostettuihin Volga-autoihin oli vaihdettava moottorit.

Lievennyksiä suomettumislegendoihin

Antti Kujala käsittelee kommunismin ikeen alle joutuneiden maiden rinnalla myös sotien jälkeisen ajan Suomea. Vastoin kuin kommunistivaltaan joutuneiden Itä-Euroopan maiden kohtalon, Kujala tuo esiin Stalinin valikoivat hyötynäkökohdat. Stalin antoi tukensa J.K. Paasikivelle asettaen tämän etusijalle, SKP sai louskuttaa sivummalla kaiuttimenaan Hertta Kuusinen.

Lukijan käsitys: ehkä Stalin katsoi, että sotakorvausten kanssa yliahkerasti paiskiva Suomi oli hyödyllisempi vapaaehtoisena kuin SKP:n hyödyllisten idioottien alistamana. DDR piti 16 miljoonaista kansaansa ryhdissä yli 250 000 poliisivirkailijan voimin – kaikki poissa tuottavasta työstä. Sosialismi ja kommunismi elivät pakkotyöstä, hyötysuhde huono: laatu ja määrä kärsivät.

Kujala lieventää eräitä suomettumisen piiriin lukeutuvia käsityksiämme. Kalevi Sorsa (sd.) kokee taannehtivan synninpäästön. Kirjoittaja epäilee, ettei demareiden tuleva puheenjohtaja ja moninkertainen ministeri ollut taustoiltaan niin KGB-sidonnainen kuin on väitetty ”perusteettomia ja peräisin kylmän sodan sameista syvänteistä”. Kujala perustelee:

”Jos hän (Sorsa) olisi ollut NL:n vaikuttaja-agentti, hänen olisi puoluesihteerinä luullut edistävän nuorten sosialidemokraattien pälkäneläistä virtausta, mitä hän ei tehnyt. Muun muassa Ulf Sundqvist, Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja”.

Myös Suojelupoliisin roolia Kujala pehmentää laitosta tutkinutta Kimmo Rentolaa mukaillen. Supo ei pitänyt rekisteriä neuvostovastaisiksi katsotuista henkilöistä, vaan neuvostoystävällisistä kommunisteista. Pitäneeköhän ihan täysin paikkaansa? Epäilen. Silti:

”Kekkosen Suomen todellisuus oli monimuotoisempi kuin kaikkein pinnallisimmat suomettumishokemat antavat ymmärtää”.

Antti Kujala: Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi. Minerva 2024.

Tätä pidetään ensimmäisenä maailmanlaajuisena pandemiana

VTT, FM Jari Hanski sai ajatuksen kirjaansa keväällä 2020, kun koronavirusepidemia muuttui pandemiaksi. Hän havaitsi, ettei aiheesta ollut suomenkielistä historiantutkimusta lainkaan, joten kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen tietokirja, jossa käsitellään kaikkia tähän asti tunnettuja pandemioita.

Influenssat ovat covid-19:ään asti aiheuttaneet pandemiat. Influenssa on toistuvin ja vanhin ihmisten virustaudeista. Käytännössä se on jokavuotinen sairaus, joka saapuu Suomeen ja muualle Eurooppaan vuoden lopulla ja hiipuu kevään kuluessa.

Monet tutkijat pitävät vuodenvaihteessa 1889–1890 maailman kiertänyttä influenssaa maailman ensimmäisenä pandemiana. Tietenkään kyseessä ei ollut ensimmäinen influenssaepidemia, mutta tämä todella kiersi koko maailman ja vielä erittäin nopeasti.

Tässä näkyi tekninen kehitys, esimerkiksi rautateiden ansiosta ihmiset pystyivät liikkumaan aiempaa nopeammin, samoin taudit. Vuoden 1889 influenssaa oli edeltänyt 40 vuoden hiljainen kausi, jona aikana ei ollut laajoja influenssaepidemioita, joten ihmisten vasta-ainetaso oli alhainen.

Influenssa lähti liikkeelle toukokuussa 1889 Buharasta Uzbekistanista, joka tuolloin oli Venäjän vasallivaltio. Tauti oli ensimmäinen influenssaepidemia, joka sai julkista huomiota sanomalehdissä. Aluksi uutisointi oli hyvin rauhoittelevaa, lukijoille haluttiin antaa käsitys hallinnassa olevasta epidemiasta. Sitä se ei ollut, arvioiden mukaan pandemian seurauksena yli miljoona ihmistä kuoli ja näistä Euroopassa noin neljännesmiljoona.

Tauti levisi myös Suomeen ja siitä käytettiin erilaisia nimiä, kuten venäjännuha, ryssänkuume tai ryssänyskä. Sanomalehdissä toisteltiin, että tauti tappoi etenkin heikkokuntoisia vanhuksia. Kuten myöhemmissäkin pandemioissa, monien sairastuneiden kuolinsyy ei ollut itse influenssa, vaan sen jälkitautina tullut keuhkokuume.

Tappavin tauti

Ensimmäisen maailmansodan aikana kesällä 1918 espanjantautina tunnettu pandemia tartutti kolmasosan silloisen maapallon asukkaista eli kyse oli 500 miljoonasta ihmisestä, joista Hanskin mukaan noin 50 miljoonaa menehtyi, tosin aivan tarkkaa määrää ei tiedetä.

Toukokuun lopulla 1918 tautiin sairastui Espanjan kuningas sekä maan johtavia poliitikkoja. Espanja ei ollut mukana maailmansodassa, joten siellä ollut samanlaista lehdistösensuuria kuin sotaa käyvissä maissa. Portugalilaiset olivat innokkaita ristimään taudin oletetun lähtöpaikan mukaan ja Ranskan ja Britannian viranomaiset tarttuivat näihin uutisiin ja nimesivät taudin espanjantaudiksi. Tällä peitettiin se, että tauti itse asiassa levisi Espanjaan sotaakäyvästä Keski-Euroopasta.

Taudin alkuperästä on monia teorioita ja yhden sellaisen mukaan ensimmäisenä tunnettuna espanjantautiin sairastuneena henkilönä pidetään Yhdysvaltain Kansasissa armeijan leirillä sairastunutta kokkia. Sittemmin yhdysvaltalaiset sotilaat toivat tartunnan Eurooppaan ja sairaus levisi nopeasti kaikkialle.

Moni sairastunut valitteli aluksi hengitysvaikeuksia, joiden seurauksena potilaiden ihonväri tummeni. Ruumiinavauksissa paljastui, että potilaiden keuhkot olivat turvonneet ja niitä peitti vetinen vaaleanpunainen vaahto, uhrit siis kuolivat hukkumalla erittämiinsä nesteisiin.

Ensimmäisiä varmoina pidettyjä espanjantautitapauksia esiintyi Suomessa touko-kesäkuussa 1918 ja se lähti liikkeelle pääasiassa Helsingistä kohti sisämaata ja erityisesti pitkin varuskuntakaupunkeja. Kaikkiaan espanjantautiin menehtyi noin 20 000 suomalaista.

Aasialainen ja hongkongilainen

Maailma koki uuden pandemian 1950-luvun lopulla ja aasialaiseksi nimettyyn influenssaan sairastui noin 30 prosenttia maailman väestöstä. Influenssa tappoi noin kaksi miljoonaa ihmistä. Suomeen tauti rantautui loka–marraskuussa 1957 ja lehdistö seurasi tilannetta päivittäin. Aasialaisen influenssan sairasti pelkästään vuonna 1957 noin 650 000 ja siihen tai sen jälkitauteihin kuoli 500 suomalaista.

Vain kymmentä vuotta myöhemmin maailma kohtasi uuden vitsauksen nimeltään hongkongilainen. Virus ei välttämättä syntynyt Hongkongissa, mutta paikalliset laboratoriot tunnistivat sen ensimmäisinä. Tauti ilmeni kahtena aaltona vuosina 1968–1970 tappaen vähintään miljoona ihmistä eri puolilla maailmaa.

Uusi pandemia ei enää ollut niin tuhoisa kuin aiemmin, sillä aasialaisen influenssan jälkeen tutkijat olivat kehittäneet tehokkaampia influenssarokotteiden valmistusmenetelmiä. Tosin niin kauan kuin on ollut rokotteita, on ollut niiden vastustajiakin.

Suomeen tiedotusvälineissä muistutettiin aluksi, ettei hongkongilainen ollut kovinkaan vaarallinen tauti, muutaman päivän lepo riittäisi sen kukistamiseen. Eräässä lehdessä suositeltiin parannuskeinoksi punaviinitotia, tosin kirjoituksessa varoiteltiin, että sen liiallisesta käytöstä saattoi seurata ”algerialainen”. Algerialainen punaviini oli tuolloin hyvin suosittua, joten jutussa viitattiin krapulaan.

Jari Hanski: Pandemioiden aika. Tappavat epidemiat Suomessa. 275 sivua. SKS kirjat.

Hän haastoi Urho Kekkosen ja kommunismin – ”Jos demokratiassa halutaan elää”

Kansallis-Osake-Pankin (KOP) pitkäaikainen pääjohtaja Matti Virkkunen lukeutui aikansa merkittävimpiin yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, jonka toiminta huipentui istuvan presidentin Urho Kekkosen haastamiseen vuoden 1968 vaaleissa.

Virkkunen (1908–1980) katsoi velvollisuudekseen asettua ehdolle puolustaakseen suomalaista elämänmuotoa ja läntisiä siteitä aikana, jolloin kommunismi vahvisti asemiaan sisäpolitiikassa ja ulkopolitiikan keskiössä olivat suhteet Neuvostoliittoon, kertoo filosofian tohtori, dosentti Marko Paavilaisen kirjoittama tuore elämäkertateos.

Tämä ensimmäinen Virkkusesta laadittu kokonaiselämäkerta piirtää kuvan suomalaisen sivistyssuvun kasvatista, joka järjesteli talvisodan aikana aseapua Suomelle, oli diplomaattina avaamassa sotienjälkeisiä kauppasuhteita länteen ja nousi vuonna 1948 – vain 38-vuotiaana – KOP:n johtoon.

Kokoomuslaisen arvomaailman lapsuudenkodissaan omaksunut Virkkunen ei Paavilaisen mukaan missään vaiheessa epäröinyt tunnustautua konservatiiviksi ja pysytellä uskollisena nuoruutensa ihanteille. Kokoomuksen tai minkään muunkaan puolueen jäseneksi Virkkunen ei kuitenkaan koskaan liittynyt.

Uskollisena ihanteilleen

Virkkunen ja häntä kahdeksan vuotta vanhempi Kekkonen – juristeja molemmat – olivat opiskeluvuosinaan omaksuneet Akateemisen Karjala-Seuran aatemaailman ja kantaneet huolta nuoreen tasavaltaan kohdistuneista sisäisistä ja ulkoisista uhista.

Neuvostoliiton aggressiivisuus oli konkretisoitunut kummallekin talvi- ja jatkosodan vuosina, mutta sittemmin etääntyneet aatteellisesti toisistaan Kekkonen tarkistettua poliittisia näkemyksiään, mitä Virkkunen ei edes yrittänyt tehdä.

– Hänen suhtautumisensa yrittäjyyttä sosialisointipyrkimyksillä ahdistaviin perinteisten arvojen kyseenalaistajiin ja kommunisteihin säilyi torjuvana. Kekkonen oli sen sijaan julistanut Ostrobotnian puheessaan 1967 kommunistit isänmaanystäviksi, kirjassa todetaan.

– Virkkunen edusti nuoruutensa ihanteita ja arvomaailmaa johdonmukaisesti myös sotien jälkeisessä Suomessa, kun taas Kekkonen näytti täydelliseltä takinkääntäjältä – eikä Virkkunen ollut tässä suinkaan yksin, vaan monen muunkin mielestä Kekkonen oli poliittinen pyrkyri, joka oli omaksunut uudessa ajassa uuden tavan tehdä politiikkaa ja hylännyt aiemmin vaalimansa ajatukset, Paavilainen sanoo Verkkouutisille.

UKK:lle vetoapua Moskovasta

Nostamalla suomalaisen elämänmuodon puolustamisen vaalikampanjansa ytimeen Virkkunen asettui Paavilaisen mukaan avoimesti vastustamaan sitä, että Kekkonen oli kelpuuttanut suomalaisen yhteiskunnan ja elämänmuodon perustan murtamiseen pyrkivät kommunistit Rafael Paasion (sd.) johtamaan kansanrintamahallitukseen yhtäläisten kansalaisoikeuksien nimissä.

Myös Virkkusen kampanjaslogan ”Maa tarvitsee presidentin” oli tarkoitettu piikiksi Kekkoselle.

– Sen itsestäänselvyydeltä ja viattomalta kuulostava sanoma kätki sisään piiloviestin: Kekkonen ei ollut osoittautunut valtionpäämiehenä tasavallan presidentin arvovallan ja kunnioituksen mittaiseksi mieheksi tai hän ei ollut edes suomalaisten presidentti vaan Neuvostoliiton avulla valtaan päässyt ja Moskovaa herkällä korvalla kuunteleva näennäispresidentti. Maa tarvitsi hänen tilalleen todellisen presidentin, Paavilainen kirjoittaa.

Heti vaalitaistelun alkumetreillä toukokuussa 1967 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen äänenkannattaja Pravda asettui tukemaan Kekkosen uudelleenvalintaa ja varoitti Suomen eduskunnassa ja talouselämän avainpaikoilla istuvista henkilöistä, jotka pyrkivät muuttamaan Suomen ulkopoliittista linjaa. Myöhemmässä uutisoinnissaan lehti leimasi Virkkusen yhdeksi maan vaikutusvaltaisimmista kapitalisteista, jonka ehdokkuus kertoi taantumuksellisten suurpääomapiirien poliittisesta vehkeilystä.

Myös kotimaassa Virkkusen poliittiset vastustajat suomivat häntä tavalla, jota Paavilaisen mukaan nykyään kutsuttaisiin vihapuheeksi. Kekkonen väitti Virkkusen edustavan epädemokraattisuutta, kiihkonationalismia, militarismia ja yhteiskunnan vähempiosaisten vieroksuntaa. Militaristileimaan riitti se, että Virkkunen oli puhunut puolustusmäärärahojen korottamisen puolesta.

– Yhä tänä päivänäkin on toki niin, että poliitikot, jotka katsovat ajavansa yhteiskunnan kokonaisetua, leimataan hyvin herkästi rahavallan kätyreiksi tai oman edun tavoittelijoiksi, Paavilainen sanoo VU:lle.

”Jos demokratiassa halutaan elää”

Paavilaisen mukaan Virkkunen lähti presidenttiehdokkaaksi jokseenkin vastahakoisesti, mutta kun hän oli päätöksensä tehnyt, hän ei tyytynyt olemaan vain näennäinen vaihtoehto Kekkoselle, vaan haastoi istuvaa presidenttiä kaikin voimin. Virkkunen perusteli ratkaisuaan velvollisuudentunnolla.

– Jonkun täytyy asettua vastaehdokkaaksi, jos demokratiassa halutaan elää, hän sanoi.

Argumentilla oli hyvinkin katetta, sillä jo vuonna 1966 oli väläytelty ajatusta, että SDP voisi asettua suoraan keskustataustaisen Kekkosen taakse, jolloin muut puolueet saattaisivat seurata esimerkkiä ja presidentti valittaisiinkin poikkeuslailla. Ellei kokoomus olisi ainoana suurena puolueena asettanut uskottavaa vastaehdokasta, demokratiaa rapauttavaan poikkeuslakimenettelyyn olisi kenties ajauduttu jo 1968.

Tammikuussa 1968 toimitetuissa vaaleissa Kekkonen keräsi 201, Virkkunen 66 ja SMP:n Veikko Vennamo 33 valitsijamiestä.

– Kansalaisten piti saada äänestää ja valita, Virkkunen totesi jälkeenpäin.

Vuoden 1962 ”noottikriisivaaleja” ja vuoden 1974 presidentinvaalien pitämättä jättämisen taustoja on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa laajasti. Vuoden 1968 vaalit ovat jääneet ennen Paavilaisen kirjaa olennaisesti vähemmälle huomiolle, vaikka ne olivat viimeiset, joissa Kekkonen sai suuren puolueen asettaman vakavasti otettavan haastajan.

Sittenkin usein oikeassa

Paavilainen kertoo muistelmien kirjoittamisesta pidättäytyneen Virkkusen elämänsä viimeisinä vuosina pohtineen, kunnioittaisivatko tulevat sukupolvet sitä työtä ja niitä isiltä perittyjä arvoja, joita hän oli aina tinkimättömästi puolustanut – olisiko suomalaisella elämänmuodolla ylipäätään tulevaisuutta.

– Aikaperspektiivi tarjoaa työkaluja menneisyyden arviointiin. Yli neljäkymmentä vuotta Virkkusen kuoleman jälkeen rohkenee todeta, että historia antaa arvoa hänen yhteiskunnallisille vaikuttamispyrkimyksilleen: Matti Virkkunen taisi sittenkin olla usein oikeassa, Paavilainen toteaa.

Marko Paavilainen: Suomalaisen elämänmuodon puolustaja – Matti Virkkunen yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2024.

120-vuotiaan jugendlinnan silmissä Helsinki tuhoaa merellisyyttään

Osoitteessa Hietalahdenranta 15 Ankan korttelissa elää tyytyväistä väkeä. Vuonna 1904 valmistunut talo kohosi aikanaan keskelle ei-mitään: ympärillä oli laitakaupungille tyypillistä rakennuskantaa, telakka- ja satama-aluetta. Asuinrakennus on nähnyt kaupungin kasvun, sodat ja monenlaiset mullistukset. Naapurustoa on revitty ja rakennettu hyvässä ja pahassa.

Silti vanha jugendlinna on pysynyt pystyssä ja kokenut kaikenlaista. Vahinko, ettei historiikin kirjoittaja Suna Vuori kyennyt löytämään täydellisiä asukasluetteloita koko talon historian ajalta. Silti hänellä on kerrottavanaan värikkäitä tarinoita talon yhtä värikkäistä asukeista.

Rakennuksen suunnitellut arkkitehtitoimisto Grahn, Hedman ja Wasastjerna oli vakiintuneen tavan mukaan osakkaana itse hankkeessa 20 prosentin osuudella.

Talo oli varustettu kaasuhelloilla sekä kuumavesijärjestelmällä kellarista keittiöihin ja kylpyhuoneisiin (”milloin tahansa 60-70 -asteista vettä”). Lämmitys perustui yhteensä 125 kakluuniin. Hissi valmistui 1924, B-rapun maisemahissi sisäpihalle vasta 2022. Hissien saanti vanhoihin taloihin on aina kokenut vastarintaa byrokratiassa.

Kokoelma persoonia

Uudenaikaisuus houkutteli ”malliasuintaloon” professoreita, korkeita virkamiehiä, erilaisia päälliköitä, konsuleita ja lääkäreitä, yritysjohtajia myös. B- ja C-portaissa asusti autonkuljettajia, posti- ja pankkivirkailijoita, siivoojia ja opettajia, taiteilijoita ja talonmies.

Ensimmäisten joukossa taloon muutti valtioneuvos Lorenz Lindelöf: kahdeksan huonetta ja merinäköala. Oli vakuutusyhtiö Kalevan toimitusjohtaja Uno Kurtén ja viulutaiteilija Sulo Hurstinen, joka esitti Jean Sibeliuksen viulukonserton ensimmäisenä suomalaisena.

Hurstinen meni naimisiin Lindelöfin Thyra-tyttären kanssa. Hurstisten tyttärestä Irmasta tuli pianisti, joka esiintyi isänsä kanssa. Naapurit kestivät hyvin alituisen musisoinnin – kiitos sen aikaisten paksujen seinien.

Yksi Suna Vuoren tavoittamista kertojista on satavuotiaaksi elänyt Tuulikki Orelma. Hän ehti kuvata asujaimistoa ja talon lämmintä yhteishenkeä. Jännittävääkin tapahtui, kun Kuuban suurlähetystön saunan kiuas oli unohdettu päälle. Palo pilasi myös naapurihuoneistoja.

Hauska yksityiskohta oli parivaljakko toimittaja Arno ”Loka” Laitinen ja Kaarlo Isokallio, jotka pitivät toimistoaan taloyhtiön vuokralaisina. Kuuluisaksi tulivat heidän järjestämänsä naisten kutsut, johon kutsuttiin tunnettuja naisia, idean Loka sai, kun Laitisen oma vaimo lähti ulkomaanmatkalle.

Asunnot vastaan toimistot

Hetkellisesti asukkaat kokivat talonsa yhtiömuodon olevan vaarassa, kun yrittäjät alkoivat haalia asuintalon osake-enemmistöä haltuunsa. Oltiin jo uhan alla, kun 49 prosenttia yhtiöstä oli toimiston pitäjien hallussa. Onneksi rooli asuintalona vei voiton.

Yhteishenki oli elintärkeä turvaamaan asunto-osakeyhtiömuodon. Toimistotiloilla ulkopuoliset, lyhytnäköiset ja pikavoittoja tavoittelevat vaarantavat tunnelman ja halun kunnossapitoon. Omistaja-asukkaat ovat paras turva.

Stalinin pommit ja Helsingin purkuinto

Tuhoisin päivä Hietalahden alueella koettiin, kun 30.11.1939 alkoi talvisota. Neuvostoliiton pommikoneet suuntasivat kohti Helsinkiä. Kauppahalli sai osumia. Pahimman tuhon kohtasi Teknillinen korkeakoulu. Viisi vuotta myöhemmin rakennus tuhoutui uudelleen Josif Stalinin terroripommituksissa. Hietalahdenranta 15 selvisi kuin ihmeen kautta.

Enemmän kuin sota, Helsingin perinteistä rakennuskantaa on verottanut oma hillitön kasvu- ja ”uudistamis”-vimma. Hietalahdenranta 15 naapuritalon, uusrenessanssirakennuksen tilalle valmistui vuonna 1957 toimistotalo Yhtyneille Kuvalehdille – mielikuvitukseton laatikko. Kolmen vuosikymmenen kuluttua se joutui osto- ja myyntitoimien kohteeksi, kunnes nyt siitä kehitetään tuottoisampaa asuintaloa.

Kenties vanhan uusrenessanssinaapurin purkamiseen käytettiin perusteeksi hotelli Kämpin 1960-luvun tuhoamisen perusteita, jotka eivät silloin eivätkä tänäänkään vakuuta. Tuomion pasuunaa töräytteli arkkitehti Erkki Rautiala, jonka mukaan ajalta 1850-1920 peräisin olevia rakennuksia kutsutaan tyylijäljittelykaudeksi, vähätellen. KOP yritti saada luvan tuhota Kämp, jonka ulkokuori onneksi pelastettiin.

Helsinki tuhoaa merellisyytensä

Talostaan ylpeät Hietalahdenranta 15:ssa ovat huolissaan. Helsingin pakkomielteinen paisuttaminen on saanut heidät tekemään lempeämpiä ehdotuksia. Talon asukas ja Pro Hietalahti -liikkeessä mukana oleva Ritva Pykäläinen-Syrjänen vakuuttaa, ettei asukkailla ole alueen kehittämistä vastaan, mutta:

”… Sen pitäisi kehittyä asumisen ehdoilla eli viihtyisämmäksi eikä tuhoamalla ainutlaatuista, kulttuurihistoriallista maisemaa, kuten telakkaa tai sataman ympäristöä. Pidän tällaisia suunnitelmia perustuslain vastaisina”.

Julkisen vallan on turvattava kansalaisille mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Kyse on muun muassa Hietalahden altaan uhasta jäädä massiivisen rakentamisen alle.

Merkillisen yksinoikeuden siihen on saanut suunnittelutoimisto HGR, joka toteuttaa kaupungin punavihreän sanelemaa pakkokasvua (lautakunnissa aina yhden äänen enemmistöllä). Näin, vaikka valtaosa asukkaista vastustaa, heidän vaihtoehtojaan ei lainkaan kuunnella. Tällä hetkellä valtaa pitävällä blokilla ei ole halua kuunnella eikä sovitella.

Suna Vuori: Hietalahden jugendlinna. SKS Kirjat 2024.

Eduard Dietl – Adolf Hitlerin suosikkikenraali ja esimerkillinen natsi

Tietokirjailija, FL Kalevi Mikkonen on perehtynyt erityisesti Lapin historiaan ja uutuusteoksen aiheena on jatkosodan aikana pisimpään saksalaisten joukkojen komentajana Lapissa toiminut kenraalieversti Eduard Dietl.

Vuonna 1890 Ylä-Baijerin pienessä vuoristokylässä syntynyt Dietl suuntautui jo nuoresta pitäen sotilasuralle ja ensimmäisessä maailmansodassa hän yleni luutnantiksi. Ansioistaan hänet palkittiin 1. ja 2. luokan rautaristeillä.

Sodan jälkeen Dietl jatkoi ammattiupseerina ja uranousua edisti se, että hän oli jo varhain liittynyt Adolf Hitlerin johtamaan puolueeseen.

Toisen maailmansodan alkaessa Dietl oli jo kenraalimajuri ja Norjan valtauksen yhteydessä häntä kutsuttiin saksalaisten propagandassa ”Narvikin sankariksi”. Dietlistä tuli kolmannen valtakunnan ensimmäinen saksalaiskenraali, jolle myönnettiin rautaristi tammenlehvillä. Dietlin väitettiin olleen Hitlerin erityinen suosikki ja Führerin tiedetään kehuneen kenraaliaan esimerkilliseksi kansallissosialistiksi ja sotilaaksi.

Komennus Lappiin

Saksalaisten operaatio Barbarossaan liittyi myös tavoite vallata Neuvostoliitolle elintärkeä Murmansk ja tämän takia saksalaisjoukkoja alettiin keskittää Pohjois-Suomeen. Dietlin armeijakunnan tehtävänä oli vallata Murmansk ja hyökkäys alkoi 29. kesäkuuta 1941.

Alkumenestyksen jälkeen saksalaiset joutuivat puolustuskannalle ja myöhemmin koko operaatio keskeytettiin, tavoitteena ollut Murmanskin valtaus ei ollut lähelläkään toteutumista.

Monien yllätykseksi Dietl säilyi Führerin suosiossa epäonnistumisestaan huolimatta. Syyksi katsottiin enemmänkin erittäin vaikeat maasto-olosuhteet kuin kenraalin toiminta.

Tammikuussa 1942 Dietl sai määräyksen ottaa komentoonsa kaikki Lapissa olevat saksalaisjoukot, joita oli noin 180 000 miestä. Lapin armeijan, Lappland Armeen, komentokeskus sijoitettiin Rovaniemelle paikallisen keskuskansakoulun tiloihin.

Kenraali itse asui ensin hotelli Pohjanhovissa, mutta hän halusi mieluummin sellaisen majapaikan, mikä soveltuisi paremmin sotaolosuhteisiin. Suomalaisten avustuksella hänelle rakennettiin tilava hirsitalo, jossa hän asui koko Rovaniemellä olonsa ajan.

Dietl oli vannoutunut kansallissosialisti, joten hän ei todellakaan kuulunut niihin saksalaiskenraaleihin, jotka kyseenalaistivat Hitlerin päätöksiä. Siksi muun muassa valtakunnankanslerin syntymäpäiviä juhlittiin Rovaniemellä näyttävästi joka vuosi. Myös kenraalin virallisissa puheissa usko Hitleriin oli pohjaton, lopullisen voiton paras tae oli horjumaton luottamus Führeriin.

Dietl itse arvioi, että kansallissosialistinen toiminta oli hänen joukkojensa keskuudessa viety pidemmälle kuin missään muualla Saksan sotavoimissa. Vakaumuksestaan huolimatta Dietlille ei omien sanojensa mukaan tullut mieleenkään ryhtyä saarnaamaan aatettaan suomalaisille.

Suomalaisten näkemys

Dietl oli kaikista Suomessa oleskelleista korkea-arvoisimmista saksalaisupseereista suosituin ja häntä pidettiin aitona Suomen ystävänä. Eräässä haastattelussa Dietl totesi, että hän oli kaikissa tilanteissa pyrkinyt ymmärtämään suomalaista luonnetta.

Kenraali oli perehtynyt tarkkaan Suomen historiaan, kehitykseen ja myös poliittiseen ilmastoon. Hänen tiedetään oppineen ainakin muutamia suomalaisia ilmauksia, kuten: kiitos, anteeksi, onnea ja ryssä matalaksi.

Dietlin komentajakautta pidettiin suomalais-saksalaisen aseveljeyden kulta-aikana. Kenraalin antamissa ohjeissa korostettiin, että saksalaisten sotilaiden tuli olla kaikissa olosuhteissa huomaavaisia ja auttavaisia paikallisia asukaita kohtaan. Esimerkiksi kesällä 1943 Dietl määräsi kaikki upseerinsa mottitalkoisiin, jokaisen oli hakattava ainakin kaksi kuutiometriä halkoja. Saksalaiset myös jakoivat ruoka-annoksia vähävaraisille perheille.

Rovaniemellä saksalainen nähtiin usein kävelemässä adjutanttinsa kanssa asunnoltaan kauppalan keskustaan ilman suojavartiota. Paikallisilla lapsilla oli tapana kerjätä Dietliltä makeisia ja usein hänellä olikin taskussaan karkkeja.

Asemansa takia Dietl oli paljon tekemisissä etenkin Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilän kanssa. Samoin kenraali piti hyvänä ystävänään eversti Oiva Willamoa, joka johti Rovaniemellä sijainnutta Yhteysesikuntaa. Miesten välille muodostui pian luottamuksellinen suhde. Ystävyyttä vaalittiin virallisten neuvottelujen lisäksi lukuisilla yhteisillä ruokahetkillä, saunomisilla ja metsästysretkillä.

Myös suhteet marsalkka C.G.E. Mannerheimiin olivat joistakin erimielisyyksistä huolimatta kunnossa. Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivät 4. kesäkuuta 1942 olivat myös Dietlille ikimuistoiset.

Hän oli luonnollisesti mukana juhlallisuuksissa Imatralla, joihin yllätysvieraana saapui itse Adolf Hitler. Tervehtiessään luottoupseeriaan Hitler ilmoitti ylentäneensä hänet kenraalieverstiksi. Muutamaa viikkoa myöhemmin Lapin armeijan nimi muutettiin 20. vuoristoarmeijaksi (20. Gebirgsarmee), koska muutoksen tiedettiin ilahduttavan Baijerista kotoisin ollut Dietliä.

Kalevi Mikkonen: Dietl. Lapin kenraali jatkosodan aikana. 350 sivua. Väyläkirjat-kustantamo.