Mannerheim-ristin ritari nro 149 luutnantti Toivo Honkaniemi on saanut oman henkilökohtaisen sankarikuvauksen monien palkittujen jälkeen.
Hänelle kirjoittaja Erkki K. Laitinen on suonut ensimmäisen osan viisi pitkää lukua käsittelevässä kirjassaan. Honkaniemi toimi jatkosodan alusta lähtien jääkärijoukkueen johtajana ja ansioitui muun muassa suurmestariluokan tarkka-ampujana.
Sota hänen osaltaan päättyi kesäkuussa 1944 Siiranmäessä, viisi vuorokautta puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen. Siiranmäki tuli tunnetuksi silloisen everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin johdolla suoritettujen viivytystaistelujen näyttämönä. Honkaniemi sai Mannerheim-ristinsä heti 7. päivänä heinäkuuta, kun ristiriitojakin herättäneitä, mutta perusteltuja päätöksiä tehnyt Ehrnrooth sai palkintonsa vasta sodan jälkeen, 4. joulukuuta 1944.
Kumpaisenkin sotilasuraan liittyy niin sankaruutta kuin merkillisiä sattumuksia, molemmilla myös haavoittumisia sekä ihmeellisiä pelastumisia. Nyt huomio keskittyy kuitenkin tulevaan kenraaliin verrattuna pienen yksikön vetäjään, mutta toimintatavoiltaan ns. edestä johtavaan, alaistensa kanssa toimivaan, liki rivimieheen, vaikka luutnantti olikin.
Ihmeeksi voi luokitella Siiranmäen taistelut, joita varjostivat ylivoimaisen vihollisen vyöry kohti asemia ja oman komentoportaan tunteettomat käskyt olla antamatta periksi. Se maksoi mäellä satojen suomalaisten ja ehkä muutaman tuhannen vihollisen hengen. Honkaniemen haavoittumisen hetkellä rintama alkoi murtua, ja ns. Kannaksen läpijuoksu pääsi sillä lohkolla taas jatkumaan.
Toivo Honkaniemen sotilasuran ihmeiksi voi luokitella jo itse päähenkilön ominaisuuksineen. Tänä päivänä moista fyysistä ja henkistä kuntoa sekä uhrautuvaa rohkeutta ei juuri löydy. Monelle ilmestynyt kunnianosoitus Honkaniemelle voi olla merkityksetön, mutta sotakirjallisuuden valikoimissa on terveellistä, että huomio kohdistuu muuallekin kuin sankaripatsastelua liian usein sisältäviin kenraalijorinoihin.
Sotakirjoja syntyy yhä
Taisi olla edesmennyt Erno Paasilinna, joka jo 1960-luvulla trendikkäästi parahti tuolloin jatkuvalla syötöllä ilmestyvien sotakirjojen määrää. Myös Sanomien julkaisema Kansa taisteli – miehet kertovat –lehti eli suurimpien levikkilukujensa aikaa. Taitaa Paasilinna tänään kääntyillä poterossaan levottomasti, kun hän pääsisi katselemaan uusien sotakirjojen määrää.
Kuten tämäkin kirja, monet muutkin uutuudet ilmestyvät – paitsi perinteisten kustantajien ansiosta – tänään usein omakustanteina. Siksipä ne ovatkin usein vaikeasti havaittavina pienten painosten ja rajoitetun lukijakunnan saatavilla. Verkkokirjakaupat avittavat kuitenkin markkinointia, vaikka valtamedia ei toisaalta niitä usein halua noteerata – ei hyvässä, saati pahassa.
Viiteen osaan jakautuvan Laitisen kokoelma ei riitä sivumääränsä puolesta kukin omaksi teokseksi. Se on hyvien erilaisten tarinoiden summa: Honkaniemen tarinan lisäksi käsitellään Karjalankannaksen Marjapellonmäen taisteluja.
Oma erillinen jaksonsa kertoo Summan kuuluisan Miljoonalinnakkeen kohtalotarinan – molemmat talvisodan tapahtumapaikkoja. Neljäs osa perehdyttää sotiemme 1939-1944 aikoina koettuihin yliluonnollisiin tapahtumiin, kirjan loppuosan ihmetellessä syksyn 1939 Suojärven evakuointimunausta, josta Hyrsylän mutka on jäänyt elämään esimerkkinä siviileihin kohdistuneesta välinpitämättömyydestä.
Hallusinaatioita, ihmeitä – uskottavuuskin koetuksella
Uupunut ihminen on otollinen näkemään ja uskomaan outoja ilmiöitä. Kun hän kohtaa onnettomuuden, jälkikäteen alkaa tapahtuneen kertaaminen ja syy-yhteyksien etsiminen selityksineen. Sadat jonkin rintamalohkon sotilaat saattoivat talvella nähdä näkyjä, joille saattaa löytyä hyvinkin järkiperäisiä selityksiä. Ilmiöistä yksi oli taivaalla näkyvä pilvien muodostama ristikuvio. Sen koettiin olevan jonkinlainen pelottava ennusmerkki. Aihetta on setvitty monissa yhteyksissä.
Merkilliset sattumukset ovat jälkikäteen olleet todisteina ihmeistä: joko kuoleman enteistä tai pelastumisen merkeistä. Tunnettu näyttelijä Arvo Lehesmaa kertoi sota-aikana olleensa teatterissa maskeeraamassa itseään esitystä varten. Äkkiä hän koki tarpeen soittaa pojilleen kotiin. Hänelle tuli vahva sisäinen tunne: pakota pojat menemään kellariin pommisuojaan eikä kylpyhuoneeseen kuten tavallisesti.
Teatterin puhelimessa oli joku korkea-arvoinen sotilashenkilö, jonka Lehesmaa hätisti pois ja sai pojat vastaamaan kotona. Pojat tottelivat, painuivat kellariin, ja kun Lehesmaa pääsi kotiin pommituksen jälkeen, kylpyhuoneen kohdalla oli suuri kasa muurilaastia, kylpyhuonetta ei enää ollut, mutta pojat olivat hengissä kellarissa.
Kuoleman enteistä kerrotaan myös paljon. Milloin kotona ollut äiti näki unta ja koki poikansa olevan tulossa kotiin, milloin kotiväen kello pysähtyi samalla hetkellä, kun poika oli kokenut loppunsa jne. Aiheesta ovat muun muassa Aini Perttola-Flinck ja radiotoimittaja Esko Mustonen koonneet liki uskomattomia yhteensattumia.
Mustosen yksi tarina on tässäkin teoksessa kerrattu. Eversti J. O. Hannula oli kolme päivää suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen istunut iltaa Sallassa upseeritovereittensa kanssa. Hän oli saanut ennenäyn, viestin elämänsä viimeisestä päivästä.
Hannula oli äkkiä kesken illanistujaisten noussut ylös ja karjaissut: ”Katsokaa miestä, jota ei huomenna ole!” Kun jotkut jatkoivat huoletonta keskustelua, hän karjaisi uudelleen: ”Katsokaa tekin!” Kun joukko oli asettunut Sallasta lähteneeseen junaan, vihollisen lentokoneet havaitsivat oivallisen kohteen, ja niin Hannula kohtasi loppunsa.
Erkki K. Laitinen: Marskin ritari Honkaniemi, miljoonalinnake ja muut sodan ihmeet. Vaasan Yritysinformaatio Oy 2019.
