Kolminkertainen Eläköön-huuto Suomen Puolustusvoimille Maanpuolustuskorkeakoulun urheilukentällä keskiviikkona 31. heinäkuuta 2019. Kuva: Lehtikuva

Eero Iloniemi: Porvarius velvoittaa maanpuolustukseen

Blogisarjassa jäljitetään arvoja, jotka lietsovat identiteettipolitiikkaa.

Joulukuun puolivälissä järjestettiin kutsunnat. Suomessa on yleinen asevelvollisuus miehille. Tai tarkemmin oli. Puolustusvoimien oman tiedotteen mukaan kutsunnoissa määrättiin asepalvelukseen hieman alle kolme neljännestä ikäluokasta. Luku pitää sisällään myös siviilipalvelusmiehet.

Puolustusvoimat on mielestäni tehnyt ongelmasta hyveen. Puheissa kuulee kyllä ajoittain huolen ilmaisuja siitä, että asekuntoisten miesten osuus laskee, mutta huolen vastapainoksi kehutaan, että näin saadaan asepalvelukseen vain motivoituneita miehiä. Mutta onko näin?

Paljon kohua perinteitä korostavilla puheillaan herättänyt kanadalainen psykologi Jordan Peterson on todennut, että noin 10 prosenttia ihmisistä on yhteiskunnallisesti kyvyttömiä. He eivät Petersonin mukaan kykene suoriutumaan edes armeijan yksinkertaisimmista tehtävistä. Luku vastaa suunnilleen sitä ihmisryhmää, joka 1980-luvulla sivuutettiin kutsunnoissa. Nykyään luku on jo yli kaksinkertainen. Tämän vuosituhannen ilmiö on siten se, että kaveri jätetään. Ehkä vielä huolestuttavampaa on se, että osa siitä joukosta, jonka luulisi olevan puolustusvoimille kaikkein halutuinta, jättäytyy itse kyydistä.

Ystäväpiirini on verrattain homogeeninen. Pidän yhteyttä tusinaan miehiä, joihin tutustuin jo opiskeluaikoina. Me 1960-luvun puolivälissä syntyneet kuuluimme kaikki sosioekonomisesti samaan yhteiskuntaluokkaan. Jokaisella meistä jompikumpi tai molemmat vanhemmat olivat korkeakoulun käyneitä. Olimme itsekin kaikki ylioppilaita, tuon ajan jo silloinkin hieman vanhentunein termein ”herrojen kakaroita”.

Meidän 13 miehenalun porukasta 12 suoritti asevelvollisuuden ja tuosta tusinasta 11 teki sen pitkän kaavan mukaan: kotiuduimme joko alikersantteina, kersantteina tai vänrikkeinä. Tuolloin, 1980-luvun puolivälissä, oli normaalia, jopa odotettua, että vasemmiston parjaamat ”herrojen kakarat” olivat jonkin sortin herroja armeijassakin.

Suomessa puhutaan paljon sosiaalisesta liikkuvuudesta, mutta me ja jälkeläisemme olemme pysyneet pitkälti samassa yhteiskuntaluokassa mihin synnyimme. Asepalveluksen jälkeen saimme poikkeuksetta korkeakoulutuksen ja myöhemmin tukun poikalapsia. Poikamme ovat seuranneet samaa kaavaa. Pojista on tullut ylioppilaita, mikä alati tyttöistyvässä lukiossa ei enää ole itsestään selvyys. Valtaosa on löytänyt koulutuspaikan.

Mutta perinteinen käyttäytymiskaava ei ole toistunut asepalveluksessa. Meidän 15 pojasta 13 on kyllä suorittanut asepalveluksen, mutta vain kolme on tehnyt sen pitkän kaavan mukaan. Niin isät kuin pojat oikeuttavat puolen vuoden asepalveluksen toteamalla, ettei ole järkevää haaskata aikaa armeijassa, kun pitää aloittaa opiskelut.

Se että ”herrojen kakarat” eivät enää koe vastuuta pyrkiä johtajiksi asevoimissa, ei ole ongelmatonta. Kuvaamaani esimerkkiä voidaan tietysti väittää anekdootiksi, mutta sille löytyy myös tilastollista tukea. Reserviupseerikoulussa naiset ovat selvästi yliedustettuja suhteessa heidän osuuteensa miehistössä. Yliedustusta voi yrittää selittää sillä, että vapaaehtoisnaiset ovat motivoituneita. Vaiettu totuus kuitenkin on, että fyysiset vaatimukset naisille eivät ole samoja kuin miehille. Tämä kertoo siitä, että haluttomat porvaripojat on korvattu ainakin osittain innokkailla, mutta asevoimien tarkoituksiin huonommin sopivilla tytöillä.

Puolustusvoimat on yhteiskunnallinen instituutio, jossa sosiaaliset muutokset näkyvät hitaimmin. Keskiluokan tai ylemmän keskiluokan poikalapsien haluttomuus antaa isänmaalle ylimääräistä puolta vuotta ja ennen kaikkea heidän vanhempiensa haluttomuus kannustaa siihen, kertovat yhteiskuntavastuun haurastumisesta. Porvarivanhemmat eivät enää kasvata poikiaan tuntemaan velvollisuuksiaan vaan optimoimaan mahdollisuutensa. Kaikki kunnia tasa-arvolle, mutta jos eliitti ei tunne jonkinnäköistä patruunan vastuuta isänmaasta, se on ongelma kaikille.

Maailmassa ei ole ollut yhteiskuntaa, jossa ei olisi jonkin moista eliittiä, mutta kylläkin sellaisia, joissa eliitti ei kanna yhteiskunnallista vastuutaan. Nuo yhteiskunnat ovat järjestään hirveitä, ennen kaikkea sosioekonomisesti heikoimmille väestönosille.

Koti, kirkko ja isänmaa ovat muutakin kuin isän, pappien ja sotilaiden ihannointia. Asepalvelus on tapa kertoa yhteisestä vastuunkannosta, jota amerikkalaisittain sanotaan ”yhteisölle takaisin antamiseksi” (giving back to the community). Ranskassa käytetään termiä noblesse oblige, aateluus velvoittaa. Etuoikeuksien nauttimisen vastapainona ovat velvollisuudet muuta yhteisöä kohtaan.

Jos Suomen oloissa porvarius ei enää velvoita, hajoaa yhteiskunnassamme paljon muutakin kuin puolustuskyky.

Lisää sarjan blogeja

Ladataan julkaisuja...

Eero Iloniemi

Eero Iloniemi

Eero Iloniemi on yhteiskuntasuhdekonsultti viestintätoimisto Manifestossa.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt