Sain aamulla makeat naurut, kun luin Hesarista yhdistetyn miesten tekosista. Hyppyhaalariin saadaan lisää kangasta ja siten myös lentometrejä, jos mitta nilkasta nivusiin on mahdollisimman pieni. Jonkun maan urheilijat olivat laittaneet pesusienen housuihinsa saadakseen tämän tärkeän mitan mahdollisimman pieneksi. Suomalaiset valittivat asiasta varsinkin sen jälkeen, kun olivat itse tunkeneet housuihinsa tiskirättejä eivätkä lentometrit lisääntyneet. (HS 19.12.2020)

Seuraavan naurukohtauksen sain, kun luin Helsingin kaupungin yrityksestä kiittää opettajia viheliäisestä vuodesta. Opettajat saivat joulupussin, jossa oli kaksi tuikkua, kaksi suklaakonvehtia sekä vihreää teetä. Nauroimme työpaikalla polvista kiinni pitäen, varsinkin kun oma kuntamme antoi meille ylimääräiset 150 euron arvoiset Smartum-setelit kiitokseksi vaativasta vuodesta.

Nauru hyytyi, kun luin, että numeroarviointi palautetaan alkavaksi viimeistään neljänneltä luokalla. Tätä ennen sanamuoto kuului: viimeistään kahdeksannella luokalla. Käytäntö oli kuulemma liian kirjavaa ja sitä päätettiin yhtenäistää ja pudotettiin numeroarviointi neljännelle. On kuulemma kentältä tullut toive. Koulu sai jälleen monopolin latistaa ja lyödä lyttyyn.

Vaarallisinta tässä on tuo sana ” viimeistään”. Sehän antaa luvan arvioinnille vaikka ensimmäiseltä luokalta.

En ymmärrä. Koulua on uudistettu jo monta vuotta monin eri tavoin. Arviointi on ollut yksi keskeisimmistä. Mitä, jos kenttä haluaa muutakin kivaa takaisin? Kiiltokuvat, reissuvihot, tillilihakastikkeen, nurkassa seisomisen, luunapin ja karttakepillä sormille lyömisen? Kuka tätä ns.kehitystä johtaa?  Ei kai se nyt niin mene, että jos kenttä haluaa, niin sitten tehdään? On kai siellä yläportaissa joku, jolla on visio siitä, mihin ollaan menossa? Vai poukkoillaanko tässä edestakaisin aina sen mukaan, mitä kenttä haluaa?

Minulla on nyt kolmas luokka. Jos kunta päättää muuttaa arvioinnin alkamaan kolmannen jouluna, tarkoittaa se jälleen sitä, että kuutonen läpsähtää enkussa, jos ei osaa sanoa ” She has a dog” vaan kirjoittaa ” she have a dog”.  Wednesday on businesday ja ystävä on a Mikko.  Vuoden päästä se jo menisi, mutta kolmosella saatu kuutonen tappoi mielenkiinnon tähän aineeseen.

Matikassa sanalliset ei vielä onnistu: ” Opettaja ja viisi oppilasta osti kukin kaksi euroa maksavan jäätelön. Paljonko rahaa meni?” Vastaus 10 euroa on väärä, koska lapsi ei huomannut pientä kompaa: opettaja ja viisi lasta. Lukeminen takertelee vielä vähän ja luetun ymmärtäminen ei ole ihan hanskassa mutta kuutonenhan tuostakin tulee. Musiikissa ei pahemmin laulettu alkuopetuksessa, koska ope ei osannut laulaa eikä soittaa ja uusi opettaja piti laulukokeen heti kolmannen alussa ja kuutonenhan siitä tuli.

Useita oppiaineita on syksyllä ehtinyt olla noin 30 oppituntia. Se on liian vähän osatakseni antaa edes suunnilleen oikean numeron. Tarvitsen aikaa oppiakseni tuntemaan oppilaani. Saadakseni heidät rakastamaan opettamiani asioita. Innostaakseni heidät janoamaan lisää tietoa.  Opettaakseni heidät tekemään työtä ja tavoittelemaan hyviä lopputuloksia. Parantaakseni jokaisen itsetuntoa entisestään.

Antamalla numeroarvioinnin kesken tätä prosessia tuhoan tekemäni työn. Tuhoan myös lapsen uskon itseensä kertomalla hänelle, että hän ei osaa. He, jotka osaavat jo 9-vuotiaina taivuttaa have-verbin oikein, laskea ja lukea kompakysymyksetkin ja vielä laulavat synnyinlahjana saadulla äänellään, saavat minulta ylitse vuotavat kehut suullisesti ja sanallisesti ja vielä wilma-merkein sinetöitynä. Heistä ei tarvitse olla huolissaan. 10-vuotiaan ei tarvitse vielä tietää numeroista mitään. Hän on vasta opettelemassa. Hän ei tarvitse huonon oppijan leimaa hidastamaan oppimista.

Kuka tässä maassa johtaa koulun muutosta ja uudistusta? Kuka siellä johtoportaassa ei ymmärrä sen vertaa lasta, että antaisi tämän rauhassa ensin opetella oppimaan? Jos kenttä vaatii numeroita pienille lapsille, pitää jollain siellä jossain olla kyky puolustaa lasta ja vähät välittää kentästä. Pitää olla visio siitä, mihin ollaan menossa ja pitää siitä kiinni.

Kuka tai mikä on se selkärangaton joka suuntaan kumartaja, joka ei osaa lukea sitä, mitä tulevaisuuden yhteiskunnasta on kirjoitettu ja millaisia ihmisiä silloin tarvitaan? Kuka tai mikä on se pelkäävä taho, joka estää koulutuksemme kehittymisen vastaamaan nyky-yhteiskuntaa?

Sinne lähettäisin nyt joulupussin. Siellä olisi tiskirätti, kiiltokuva ja lusikallinen tillilihakastiketta. Kiitoksena työstä. Eikä naurata yhtään.