Turun yliopiston väitöskirjatutkijat Tuomas Jussila ja Lari Rantanen ovat toimittaneet teoksen, jossa tarkastellaan Suomen nälkävuosia 1867–1868. Kuolleisuus nousi poikkeuksellisen korkeaksi, kriisin pahimpana vuonna 1868 menehtyi noin kahdeksan prosenttia Suomen silloisesta 1,8 miljoonan suuruisesta väestöstä.
Suomen maatalouden ongelmana oli riippuvaisuus leipäviljasta. Kylvöstä rukiin osuus oli lähes puolet, ohran noin 25 prosenttia, samoin kuin kauran. Rukiin suosion syynä oli sen soveltuvuus karuun viljely-ympäristöön, se kesti hyvin kylmää ja antoi kohtuullisen hyvän sadon.
Vaaran merkit olivat ilmassa jo syksyllä 1866, jolloin sateinen syksy hidasti rukiin kylvöjä. Seurannut talvi oli poikkeuksellisen kylmä ja esimerkiksi Itämeri jäätyi kokonaisuudessaan. Edelleen talvi oli runsasluminen ja loi ihanteelliset olosuhteet rukiita tuhonneelle sienitaudille.
Keväällä 1867 monia maanviljelijöitä odotti lohduton näky, sillä valtaosa rukiin oraista oli tuhoutunut. Keväällä kylvettävän ohran varaan laskettiin paljon, mutta tämäkin toivo kuihtui, koska paksut lumipeitteet sulivat hitaasti. Vuodenajan lämpötilat olivat myös alhaisia, itse asiassa Suomessa ei ole mittaushistorian aikana koettu yhtä kylmää kevättä kuin vuonna 1867.
Ohraa päästiin kylvämään suuressa osassa maata vasta kesäkuun puolivälissä. Heinäkuu oli sateinen ja kylmä, mutta elokuussa oltiin vielä luottavaisia. Syyskuun alun yöhallat kuitenkin muuttivat tilanteen katastrofaaliseksi, sillä kato vei suurimman osan maan ruis- ja ohrasadosta, samoin kaura- ja perunasadot jäivät huonoiksi.
Hätäratkaisuja
Suomen keskushallinto ryhtyi toimiin syksyllä 1867, jotta yhä syvenevää elintarvikepulaa voitaisiin helpottaa. Jälkikäteen näitä toimia on kritisoitu riittämättömiksi. Muodollisesti päävastuu hätäaputoimista kuului Suomen senaatille.
Nälkä, erilaiset huhut ja taloudellinen ahdinko ajoivat yhä useampia ihmisiä liikkeelle syksyllä 1867. Samalla viranomaiset yrittivät jakaa julkisin varoin hankittua viljaa puutteenalaisille, tosin ruoka-annokset täytyi korvata työllä. Julkishallinnon organisoimille köyhäintaloille ja työmaille kerääntyi valtavasti ihmisiä, joten olosuhteet olivat ihanteelliset epidemioille.
Teoksessa tuodaan hyvin esille epäselvyydet, jotka vallitsivat senaatin, säätyvaltiopäivien ja Venäjän keisarillisen hallituksen välillä. Siten kyse oli myös autonomisen Suomen asemasta. Kokonaisuutena 1860-luvun nälkävuodet sijoittuivat kansallisvaltion rakentamisen vaiheisiin.
Nälkävuosien yhtenä keskeisenä vastuuhenkilönä toimi Suomen varainkäytöstä vastannut senaattori Johan Vilhelm Snellman. Hänen strategiansa perustui ajatukseen itsenäisestä selviytymisestä, mutta kriisin takia syksyllä 1867 oli pakko turvautua ulkomaisiin lainoihin. Myöhemmin Snellmanin toiminta on herättänyt paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Ihmisten selviytymisessä yhtenä ratkaisevana tekijänä oli kokemus. Suomessa oli ollut viljasta pulaa aiemminkin, joten kansa oli oppinut laittamaan leivän jatkeeksi naurista, lanttua, perunaa ja marjoja. Jos tilanne kääntyi erittäin heikoksi, leipäviljan sekaan laitettiin olkia, akanoita tai herneenvarsia.
Leipäviljan korvikkeista käytetyin oli pettu eli männyn kuoren jälsi- ja nilakerroksia, jotka käsiteltiin ja jauhettiin jauhoiksi, jotka sekoitettiin rukiiseen. Itä- ja Pohjois-Suomessa pettu oli normaaleinakin satovuosina osa ruokataloutta.
Sivistyneistö ja viranomaiset suhtautuivat pettuun kielteisesti, sen katsottiin olleen luonnotonta leivän jatketta ja epäterveellistä. Sen sijaan kansalaisia kehotettiin turvautumaan jäkäliin ja sieniin.
Syksyllä 1867 maan lehdissä oli paljon aihetta käsitteleviä artikkeleita. Valistuksesta huolimatta rahvas ei omaksunut jäkäläleipää hätäravinnoksi. Syynä olivat huhut terveyshaitoista sekä ristiriitaiset valmistusohjeet, ajankohta uuden ruuanvalmistustavan opettelulle oli äärimmäisen huono. Jäkäläleivästä tuli kuitenkin vankiloiden ja köyhäintupien asukkaiden ravintoa.
Opetuksia
Nälkävuosien aikana ja myös niiden jälkeen esiintyi erilaisia selityksiä tapahtumille, kuten sääolosuhteiden muutokset. Lisäksi monet tutkijat ovat nähneet nälkävuodet selkänä rajana vanhanaikaisen ja uuden, rationaalisemman maatalouden välillä. Toisissa tutkimuksissa taas nähdään uudistusprosessin olleen selkeästi hitaampaa.
Maatalous kieltämättä kehittyi, vaikka katoja tuli myöhemminkin, mutta niiden vaikutus jäi paikalliseksi ja kuolleisuus ei noussut suuriin lukemiin. Silti ne antoivat muistutuksen, että 1860–luvun kauhut voisivat vielä toistua.
1800-luvun yhteiskunnassa myös uskonnollinen selitys sai vastakaikua, nälänhätä oli Jumalan rangaistus, mutta sen perimmäinen tarkoitus oli hyvä. Esimerkiksi Zacharias Topelius kirjoitti teoksessaan Maamme -kirjassa, että kyseessä oli Jumalan kuritus ”ajan ventomielistä nautintohimoa” vastaan.
Tuomas Jussila & Lari Rantanen (toim.): Nälkävuodet 1867–1868. 277 sivua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kirjoittanut JARKKO KEMPPI
