Suomen ulkomaanedustustojen päälliköt kokoontuivat Helsinkiin 19.-22.8. vuosittaisille suurlähettiläspäiville. Tämän vuotista tilaisuutta odotettiin ulkopolitiikkaa seuraavissa piireissä tavanomaista enemmän, koska se oli kesäkuussa aloittaneen pääministeri Antti Rinteen (sd.) hallituksen ensimmäinen merkittävä mahdollisuus puhua ulkopolitiikasta.
Suurlähettiläspäivien eniten huomiota saaneen lausunnon antoi kuitenkin tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Hän kertoi 20.8. pitämässään puheessa kannattavansa ”voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia”. Helsingin Sanomien mukaan tämä lausunto aiheutti yleisössä jopa ”pienen kohahduksen”.
Niinistö ei täsmentänyt, mitä hän kryptisellä lausunnollaan tarkalleen ottaen tarkoitti. Hän pohjusti sitä tarpeella lisätä EU:n kansainvälistä painoarvoa etenkin suhteessa suurvaltoihin, jotta unionin vaikutusvalta lisääntyisi.
Niinistön mukaan vaikutusvaltaisempi EU vahvistaisi myös Suomen asemaa, ja siksi maan tulee ponnistella ”yhteisen eurooppalaisen äänen, yhteisten eurooppalaisten tekojen eteen” niin nyt kuin jatkossakin.
Niinistön lausunto voi käytännössä kuitenkin tarkoittaa vain yhtä asiaa: tasavallan presidentti on valmis hyväksymään määräenemmistäpäätöksenteon lisäämisen EU:n ulkopolitiikassa.
Kyse on ideasta, jonka mukaan EU:n ulkopolitiikassa tällä hetkellä vallitsevan jäsenmaiden välisen yksimielisyysperiaatteen sijaan päätettäisiin määräenemmistöperiaatteella. Sitä käytettäessä esitykset menisivät läpi, jos niitä kannattaisi 55 prosenttia EU:n jäsenmaista, jotka yhdessä edustaisivat vähintään 65 prosenttia unionin kansalaisista.
Määräenemmistöpäätöksenteon lisäämisestä EU:n ulkopolitiikkansa on viime aikoina keskusteltu aktiivisesti. Tällä hetkellä sitä käytetään unionin ulkopolitiikassa hyvin vähän ja ainoastaan tarkoin rajatuilla alueilla, kuten esimerkiksi kansainvälisessä kauppa- ja energiapolitiikassa.
Idean kannattajat näkevät, että se vahvistaisi EU:n kansainvälistä toimijuutta nopeuttamalla unionin hidasta ja helposti lamautuvaa ulkopoliittisista päätöksentekoa, jonka yksikin jäsenmaa voi halutessaan lamauttaa yksimielisyysperiaatteen vuoksi.
Merkittävistä EU-johtajista idean puolesta ovat puhuneet muun muassa Saksan liittokansleri Angela Merkel, Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker sekä hänen marraskuussa virkaan astuva seuraajansa, Saksan entinen puolustusministeri Ursula von der Leyen.
Toistaiseksi konkreettisin ehdotus määräenemmistöpäätöksenteon lisäämisestä on tullut Euroopan komissiolta. Komissio ehdotti vuonna 2018, että jäsenmaat voisivat tulevaisuudessa päättää määräenemmistöllä kansainvälisistä ihmisoikeusasioita, pakotteiden käyttöönotosta sekä EU:n siviilioperaatioihin liittyvistä asioista.
Suomen hallitukset ovat suhtautuneet ideaan varauksellisen positiivisesti. Diplomaatti lähteiden mukaan Juha Sipilän (kesk.) hallitus oli valmis tukemaan määräenemmistöpäätöksenteon lisäämistä EU:n ulkopolitiikassa ja Rinteen hallituksen ohjelmassa mainitaan jo suoraan, että hallitus on valmis määräenemmistöpäätöksenteon lisäämiseen ”rajatuilla toimialoilla”.
Periaatteessa sananvalta määräenemmistöpäätöksenteon lisäämisessä EU:n ulkopolitiikassa kuuluu hallitukselle, koska vetovastuu EU-asioissa kuuluu sille. Käytännössä siihen tarvitaan kuitenkin tasavallan presidentin kanta, koska Suomessa ulkopolitiikkaa johtaa perustuslain mukaan ”tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”.
Epäselvältä kuulostava työnjako on käytännössä toteutettu siten, että hallitus on vastannut EU:n sisällä toteutettavasta ulkopolitiikasta ja tasavallan presidentti on hoitanut Suomen muun ulkopolitiikan. Niinistö itse on profiloitunut etenkin Suomen suurvaltasuhteiden hoitajana, josta viimeisin ositus oli Venäjän presidentti Vladimir Putinin työvierailu presidentinlinnaan 21.8.
Mikäli määräenemmistöpäätöksentekoa lisättäisiin EU:n ulkopolitiikassa komission ehdottamalla tavalla siten, että se kattaisi muun muassa unionin pakotepolitiikan, se vähentäisi epäsuorasti mutta väistämättä tasavallan presidentin ulkopoliittista valtaa. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi Venäjä suhteessa Suomen kansallisen kannan merkitys vähenisi EU:n päättäessä Venäjää koskevista pakotteista määräenemmistöllä.
Niinistön tarkoittaa lausunnollaan siis sitä, että hän on voi hyväksyä mahdollisesta määräenemmistöpäätöksenteon lisäämisestä EU:n ulkopolitiikassa aiheutuvan oman ulkopoliittisen valtansa epäsuoran vähenemisen.
Mutta miksi? Vastaus tähän löytyy Euroopan asemasta muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Suurvaltojen välisen kilpailun kiristyessä ja maailman kamppaillessa suurten ongelmien, kuten ilmastonmuutoksen kanssa, ulkopoliittisesti hajanainen Eurooppa uhkaa jäädä ilman vaikutusvaltaa muiden toimijoiden jalkoihin. Euroopasta uhkaa siis tulla kansainvälisen toimijan sijaan muiden toimijoiden pelikenttä.
Määräenemmistöpäätöksenteon lisääminen EU:n ulkopolitiikassa olisi pieni askel tätä kehitystä vastaan, koska se auttaisi EU:ta puhumaan maailmalla yhdellä äänellä.
Pyrkimyksistä huolimatta, EU:n arvosana on tällä alalla ollut usein välttävä. Esimerkiksi alkuvuodesta EU ei kyennyt löytämään yhteistä säveltä pyrkiessään tuomitsemaan Venezuelan hallituksen väkivallan mielenosoittajia kohtaan.
Venezuela-esimerkin tärkeys ei johdu siitä, että maa olisi EU:n kannalta erityisen merkittävä toimija, vaan siitä, mitä se kertoo unionin ulkopolitiikan laajemmasta nykytyilasta: jos EU ei kykene puhumaan yhdellä äänellä Venezuelan kaltaisesta itselleen toissijaisesta aiheesta, siltä on turha odottaa yhteistä rintamaa suhteessa esimerkiksi Venäjään tai Kiinaan.
Määräenemmistöpäätöksenteolla EU:sta pyrittäisiin siis luomaan yhtenäisempi kansainvälinen toimija. Koska Euroopasta löytyy vain pieniä ja keskisuuria valtioita, ne pystyvät yleensä vaikuttamaan maailmanpolitiikan myllerryksiin vain yhdessä toimessaan. EU:n ulkopoliittinen yhtenäisyys on siis vahvaa valuttaa ja sen eteen on tehtävä työtä. Tätä Niinistö itsekin tarkoitti.
NIKLAS NOVAKY
Kirjoittaja, filosofian tohtori Niklas Novaky toimii tutkijana Wilfried Martens Centre for European Studies -ajatuspajassa.
