Kerta toisensa jälkeen kiireellä sorvattavaa sote-ratkaisua lähestytään poliittisessa keskustelussa toistuvasti terveydenhuoltopalveluiden saatavuuden kautta. Ajatus tuntuu jumittuneen siihen, että huomattava perusterveydenhuollon resurssien lisäys ja sitä kautta tarjonnan paraneminen vähentää raskaan erikoissairaanhoidon tarvetta. Tämä yksinkertaistettu ajatusmalli ei kuitenkaan ota huomioon erikoissairaanhoidon kulurakennetta, joka painottuu elämän viimeisiin vuosiin, kehittyviin teknologioihin sekä lisääntyviin hoitomahdollisuuksiin ja -vaatimuksiin. Mihinkään mainituista ei perusterveydenhuollon resursoinnilla ole hillitsevää vaikutusta.
Ennaltaehkäisy on toinen toistuva hopealuoti. Sitä pidetään itseisarvona riippumatta siitä, osataanko sen sisältöä yksilöidä. Oikeita asioita tehtäessä ehkäisy olisi varmasti ainakin kansanterveyden kannalta edullinen ratkaisu. Terveysliikunnan lisääminen ja ylipainon, tupakan sekä alkoholin välttäminen ovat kiistatta oikeita asioita. Eturauhassyövän seulonta PSA-mittauksin, yksityisten firmojen mainostamat kokovartalomagneettitutkimukset ja kohdentamattomat verikoepaketit ovat taas nykynäytön valossa vääriä tapoja. Meillä mielletään ennaltaehkäiseväksi toiminnaksi jopa lääkehoidot, joilla pyritään vaikkapa tiettyihin veriarvoihin vailla selkeää ymmärrystä siitä, mikä näiden tulosten vaikuttavuus on. Vailla vaikuttavuutta mikä tahansa toimi on pelkkä kuluerä.
Vaikuttavuuteen ja siihen pohjautuvaan näyttöön lääketieteessä tulisikin tukeutua mahdollisuuksien mukaan. Jos tehdyltä tutkimukselta tai annetulta hoidolta puuttuvat molemmat, eivät anekdootit tai asiantuntijoiden mielipiteet sitä muuksi muuta. Silti tarraudumme näihin hälyttävän usein. Mikä pahempaa, teemme jopa tutkimuksia ja annamme hoitoja, joiden tehottomuudesta on näyttöä. Miksi näin?
Osittain ilmiö kytkeytyy varmasti valtaviin rahasummiin, joita lääketieteellisen teknologian, lääkeainetutkimuksen ja markkinoinnin ympärillä pyörii. Myös lääkäreiden vahva tarve nojata omiin kokemuksiinsa näytön sijaan on työläs laiva käännettäväksi. Tunnistan tämän piirteen ajoittain valitettavasti myös itsestäni. Ongelmana on myös poliittinen paine hakeutua äkkiseltään loogisilta kuulostavien ratkaisujen, kuten PSA-seulontojen ja tarjonnan lisäämisen äärelle. Turhat ja vaikuttamattomat sekä vääristä syistä väärille potilaille toteutetut tutkimukset ja hoidot ovatkin kustannuskehityksen kannalta kaikista kriittisintä aluetta. Keskustelua näiden ympärillä käydään kuitenkin harmillisen vähän.
Toivoisin jokaisen päättävässä asemassa olevan tutustuvan myös lääketieteen vaikuttavuuskeskusteluun edes pintapuolisesti. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia laadukkaita katsauksia arvostettuihin alan lehtiin. Nykyisessä hektisen kiivaassa hakukonemaailmassa, jossa potilasta kannustetaan asiakkaaksi, nousee terveydenhuoltohenkilöstön etiikka ja ammattitaito entistä suurempaan rooliin. Tueksi tarvitaan kuitenkin päättäjiä, jotka ymmärtävät terveystaloustieteen lainalaisuuksia ja vaikuttavuuden merkityksen terveydenhuollon tulevalle kustannuskehitykselle.
On selvää, että terveyskeskusten tämänhetkinen tilanne on kestämätön. Suuresti arvostamieni avopuolen kollegoiden vuoksi toivon todella, että perusterveydenhuollon resurssit saadaan kuntoon ja heidän työtaakkaansa sitä kautta kevennettyä. Kansantaloutta sillä ei kuitenkaan pelasteta. Tarjonnan kasvaessa kun tuo kysyntäkin tuppaa nousemaan. Potilaat ovat varmasti tyytyväisiä, mikä on luonnollisesti hyvä asia.
Ainainen saatavuuskeskustelu on ajanut meidät tilanteeseen, jossa kaikki ratkaisumallit pyörivät milloin tehdään ja kuka tekee -tyyppisen ajattelun ympärillä. Tähän syyllistyttiin jo edellisellä vaalikaudella. Paikallisten toimijoiden vastuulla tulee luonnollisesti olla mahdollisimman tehokkaan ja logistisesti järkevän tuotantoketjun organisointi. Tavoitteena on antaa sijoitetulle eurolle mahdollisimman paljon tuotosta terveyshyödyn muodossa. Silloin voidaankin käydä yksityiskohtiin menevää keskustelua tuottajista ja saatavuuden turvaamisesta.
Ensin tulee kuitenkin käydä kansallinen keskustelu, jossa mietitään mitä tehdään, kenelle ja miksi. Osittain tarkoitan priorisointia, jota jo harjoitetaankin päivittäin terveydenhuollon maailmassa. Se kuuluu kaikkeen vastuulliseen lääketieteelliseen toimintaan. Suurempi työ on kuitenkin siinä, että saamme karsittua lähtökohtaisesti hyödytöntä ja jopa haitallista toimintaa tarjonnastamme. Poliitikoilla tulee olla rohkeus tarttua aiheeseen substanssin puutteesta huolimatta. Heillä on siitä myös vastuu kansantalouden muodossa. Olen vakuuttunut, että juuri taloutemme kaipaa tätä keskustelua kipeämmin kuin hallintouudistusta, lisälääkäreitä tai hyvinvointialueita.
