Helsingin Sanomat ostaa Aamulehden ja Satakunnan Kansan. Kaupan jälkeen Sanoman markkinaosuus on 37 prosenttia lehtimarkkinoista. Kauppa on todennäköisesti lähtölaukaus sanomalehtien omistuksen suurelle myllerrykselle.
Kauppa on sinänsä looginen vaihe viestinnän kehitystä. Lehdistö Suomessa syntyi aikanaan ajamaan oman perustajajoukkonsa poliittisia tarkoitusperiä. Sähköisen median ja erityisesti ilmaisen tv-viestinnän tulo ajoi maakuntien poliittiset lehdet kannattavuuskriisiin ja voittajana selvisi maakunnan suurin sitoutumattomaksi julistautunut lehti. Nämä lehdet monopoliasemassaan olivat hyvin kannattavia ja elivät pulleasti.
Verkkoviestinnän ja sosiaalisen median tulo on laittanut perinteisen median ahtaalle sekä sisällöllisesti että taloudellisesti. Lehtien uutisten heikentynyt laatu ja ylihinnoitellut mainokset pakottavat lehdet karsimaan kulujaan ja etsimään tuloja sähköisestä mainonnasta. Fuusiot ovat aina olleet tapa tehostaa toimintaa.
Tämä tehostamistavoite määrää sekä Aamulehden että Satakunnan Kansan kohtalon. Ensin ne julkaisevat sellaisenaan HS:n ulkomaanuutiset. Seuraavaksi ne julkaisevat itsenäisyyslupauksista huolimatta HS:n politiikan ja talouden uutiset sellaisenaan. Kulttuuritoimituksen työnjako on hankalampi ja osasto täytyy jakaa valtakunnallisiin ja maakunnallisiin uutisiin. Lifestyle-osasto on tietysti yhteinen. Lopulta lehdistä tulee HS:n maakuntapainoksia, joissa on neljän sivun maakuntaosio ja omat ilmoitukset.
Kauppa ei ole sananvapauden ja kilpailun kannalta ongelmaton. Jotta Suomessa olisi aidosti sanomalehtien keskinäistä kilpailua ja erilaisia mielipiteitä, pitäisi meillä olla ainakin 3-5 vahvaa sanomalehtikonsernia. Tällä kaupalla Sanoman osuus on jo yli kolmannes ja se keskittyy vahvoille kasvualueille, jolloin sen osuus kasvaa luontaisesti. Tähän sisältyy se riski, että lehtien paperiversioiden kuoltua ja sisällön siirryttyä kokonaan verkkoon, aitoja kilpailijoita ei enää jää jäljelle. Tilanne, jossa maassa on vain yksi dominoiva verkkosanomalehti on vaarallinen demokratian kannalta.
Tietysti voidaan aina sanoa, että sananvapaus on verkossa. Verkon erilaisten uutislähteiden suosiota ovat kasvattaneet lehdistön nykyinen korrektiusvaatimus ennen avoimuutta sekä ennakkoluuloinen missiojounalismi. Riehaantuneeseen verkkoon kohdistuukin eri puolilla maailmaa sananvapauden rajoittamispaineita.
Länsimainen aito demokratia ei kuitenkaan toimi, jos ei ole uutisia, joiden oikeellisuus on tarkastettu ja jos ei kerrota asiallisesti erilaisista valinnan vaihtoehdoista poliittisessa päätöksenteossa.
Täytyykin kysyä, pitäisikö meidän jollakin tavalla palata aikaan, jolloin eri poliittisilla liikkeillä oli vahva omaehtoinen viestintä, emmekä olisi enää nykyisessä määrin riippuvaisia lehtien subjektiivisista arvioista ja luoduista mielikuvista politiikasta. Se viestintä ei voi olla yksittäisten kansanedustajien kärkeviä twitter viestejä tunteiden ja lukijamäärien kasvattamiseksi vaan älyllistä viestintää, jonka tietää edustavan puolueen kantaa.
Voidaan väittää, että kehitys menee juuri toiseen suuntaan, kun Vihreä puolue lakkautti lehtensä Vihreän Langan. Tähän on joku sanonut piikikkäästi, että lehteä ei tarvita, koska HS toimii nykyisin Vihreän puolueen pää-äänenkannattajana.
Yhteiskunta tukee puoluetoimintaa demokratian turvaamiseksi merkittävillä summilla. Tukea pitäisi varmasti suunnata ja mitoittaa siten, että jokaisella puolueella olisi laadukas ja hyvä verkkolehti sekä uutisointiin mutta erityisesti puolueen kantojen ytimekkääseen esittelyyn ajankohtaiseen päätöksentekoon. Puolueviestinnän näkyvyyden lisäämiseksi hyvää journalismia pitäisi olla sen, että media viittaisi uutisoinnissaan aina linkillä puolueen verkkolehden uutiseen tai kannanoton alkuperäisasiakirjaan.
Verkkouutiset on hyvällä tiellä. Lehdistön fuusiouutiset osoittavat, että siihen panostaminen on entistä tärkeämpää.
