Kokoushuone oli varsin pieni ja tunnelma tiivis, mutta jäykähkö – kuten Aasiassa usein. Isännillä naamat peruslukemilla. Tulossa oli tiukka neuvottelupäivä osapuolten kesken, mutta ensin jäät ja jäykkyys olisi murrettava. Suomalaisen viihdemusiikin vientitempaus Tokiossa oli alkamaisillaan ja kokouksen avaajana toimi Suomen kulttuuriministeri. Ei todellakaan siksi, että hän olisi ollut sinivalkoisen musan asiantuntija tai vientitykki. Vaan siksi, että Japanissa, kuten Aasiassa muutenkin, ovet avautuvat edelleen hieman helpommin, jos joku isokenkäinen on paikalla, edes muodon vuoksi.
Joten kulttuuriministeri istahti, puhui, ja lähti. Sen jälkeen oli ammattilaisten vuoro. Ja hyvinhän siinä meni.
Kun näin jälkeenpäin mietin kulttuuriministerikauttani 2007-2011, ovat nimenomaan nämä luovien alojen vienninedistämismatkat Aasiaan usein päällimmäisenä mielessä. Mentiin Japaniin, Kiinaan, Etelä-Koreaan tasoittamaan maata suomalaiselle muotoilulle ja musiikille. Päärooleissa olivat nykyinen Music Finland ja Design Forum Finland huippuosaajineen.
Kilpailu siellä kaukomaissa on kovaa. Nopeat syövät hitaat. Kaikki halusivat – ja haluavat edelleen – olla ”Big in Japan”, Alphaville-yhtyeen ikuista (1984) hittiä mukaillen.
Selvää oli, että suomalaisen viihdemusiikin uuden jään murtaminen Aasiassa oli melko työlästä. Oli tarjolla HIM:iä, Rasmusta ja Nightwishiä, mutta monet sikäläiset olivat vielä enemmän haltioissaan yhtyeistä kuten Hanoi Rocks ja Children of Bodom. Toisaalta: nostalgiasta, vanhan rakastamisesta, ei saisi koskaan musiikkirakastajaa syyttää. Kukapa meistä ei pidä edelleen ABBA:a kaikkien aikojen yhtyeenä, vaikka he eivät ole tuottaneet ensimmäistäkään uutta biisiä 35 vuoteen?
Yhtenä vertailukohtanamme oli tuolloin nimenomaan Ruotsi. Miten oli mahdollista, että suunnilleen Suomen kokoinen maa vei viihdemusiikkia maailmalle yli 700 miljoonan euro arvosta vuosittain, kun Suomen vastaava luku oli vaivaiset 20 miljoonaa? Oliko tuotteessa vai markkinoinnissa vika? Vai molemmissa?
Alkoi määrätietoinen työ, jonka päämääränä oli viennin ja vientitulojen kasvattaminen, mutta samalla muuttuvan maaston huomioon ottaminen. Musiikin myynti ja kuunteleminen oli nopeasti sukeltamassa digitaaliseen olotilaan, jossa puolestaan taistelu laitonta lataamista ja muuta piratismia vastaan kävi kovana. Piti siis virtuaalisessa kaatosateessa kasvattaa myyntiä, vientiä, volyymia ja mainetta niin, että siitä hyötyvät nimenomaan ne, joille hyöty kuuluu.
Kaikesta päätellen tämä vaativa työ on onnistunut varsin hyvin. Kitara soi myös maailmalla! Music Finlandin tuoreimpien tilastojen mukaan suomalaisen musiikkiviennin markkina-arvo oli vuonna 2017 jo 59 miljoonaa euroa, ja se kasvoi edellisvuodesta lähes kolmanneksella. Se on siis kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa. Sinivalkoisen musiikin mainetta kirkasti tällä välillä myös euroviisuvoittaja Lordi. Kaikki julkisuus kun on hyvää julkisuutta.
Kasvulukujen taustalla on koko repertuaari: elävä musiikki, äänitteet ja tekijänoikeudet, mutta suurin siivu, yli puolet, johtuu teknologiakentän vahvasta kasvusta. Vahvaa suomalaista osaamista arvostetaan maailmalla vaikkapa äänentoistolaiteteknologian ja muun musiikkiteknologian saralla. Kasvua siivittivät Music Finlandin mukaan erityisesti start-up-yritysten nopea kasvu.
Suomalainen viihdemusiikki ei tule varmaan koskaan olemaan maamme vientiartikkeli numero yksi. Mutta se tuo arvokasta lisäarvoa vientikoriimme, jossa monipuolisuus ja moniäänisyys ovat valttia. Myös kulttuuri on kovaa kamaa vientimarkkinoilla. Se on myös osa meidän omakuvastamme. Olisipa joku osannut kääntää Eppujen ”Murheellisten laulujen maa”-kappaleen englanniksi tai kiinaksi!
Oman vastuunsa suomalaisen kulttuuriviennin menestyksestä kantaa tietysti valtiovalta, joka vaikkapa ennustettavalla verotuksella ja luovien alojen kanssa sovituilla vienninedistämistoiminnallaan voi auttaa eteenpäin.
Hitti soikoon, Parkanosta Pekingiin!
