Ministeri ja kokoomuksen kunniapuheenjohtaja Ilkka Suominen kirjoittaa Nykypäivän kolumnissaan muotitermistä totuudenjälkeinen aika. Hänen mukaansa mitään tosiasiallista totuudenjälkeistä aikaa ei ole, yhtä vähän kuin on olemassa totuuden aikaa.
– Kun jossain sataa tai joku ajaa kolarin, se on totta. Politiikassa kuitenkin on taas koko ajan ristiriitaisia arvoja ja totuuksia. Toisen totuus on toiselle vieras ja hän pyrkii sen kumoamaan. Ristiriidoista syntyy sitten demokratioissa synteesi joka toteutetaan, Ilkka Suominen toteaa.
Hän sanoo korvaan särähtävän, kun syytetään poliitikkojen valehtelevan aina.
– Näinhän se ei mene. Kukaan ihminen ei selviä elämästä sortumatta joskus valheen tielle. Eivät myöskään poliitikot. Mutta joka politiikassa sortuu usein sille tielle, jää kyllä kiinni ja on pian ex-poliitikko. Esimerkkejä on riittävästi nimiä luettelematta.
Toinen asia Suomisen mielestä on, että vastuullisen valtioneuvostossa istuvan poliitikon ei tulekaan vastata kaikkiin kysymyksiin.
– Avoimuuden vaatimuksesta huolimatta valtion tasolla on aina valmistelussa asioita, joita ei pidä mennä kertomaan julkisuuteen.
Ilkka Suominen kertoo poliittisen uransa ajalta kaksi esimerkkiä, joissa media loi ”totuudenjälkeisyyttä” tahtoen tai tahtomattaan ja ”mustasi aika pahasti kohteitaan”.
Harri Holkerin hallituksen aikaan Suominen kertoo olleensa ruotsinlaivalla puolueen seminaariristeilyllä. Tulossa oli tilaisuus, jossa ministerit vastasivat kentän kysymyksiin.
– Odottelimme tilaisuuden alkua pienessä ryhmässä Harri Holkerin kanssa seisoskellen ja kahvia pahvikupeista juoden. Ympärille oli kerääntynyt jo toimittajia, joille tuo kyselytunti oli myös avoin. Televisiotoimittaja kuitenkin tunkeutui väen väkisin jo tuohon ryhmämme kahvihetkeen ahdistellen pääministeriä kysymyksellään. Hyvä ettei Harri saanut linssistä mustaa silmää. Yritettyämme ensin ystävällisesti selittää, että kyselytilaisuus on myös medialle avoin, sanoi Harri sitten toimittajalle lopulta ärsyyntyneessä tilassa vähän pahvimukiaan nostaen: ’Minä juon nyt kahvia’, Suominen kertoo.
– En enää muista, minkä jutun höysteeksi toimittaja lauseen laittoi, mutta siitä tuli hokema, joka yhdistettiin sen jälkeen Holkeriin pyrkimyksenä tehdä hänestä julkisuudessa ylimielinen. Kun tähän vielä liitettiin usein toistettu ja asiayhteydestä irrotettu kuvapätkä pääministerin selästä, joka kävelee puhemiehen käytävää eduskunnassa poispäin kamerasta, oli tavoite saavutettu. Harri Holkeri oli vastoin totuutta leimattu ylimieliseksi.
Suomisen toinen ”totuudenjälkeinen” esimerkki on vuoden 1991 budjetin paisuttamisesta syksyllä 1990. Se laitettiin silloisen kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Iiro Viinasen piikkiin viimeksi Paavo Lipposen muistelmissa.
llkka Suominen kertoo Kesärannan ministeritapaamisesta, jossa Pertti Paasio kertoi sosiaalidemokraattien ryhmän budjettikapinasta.
– Nyt pitäisi saada rahaa hyviin tarkoituksiin. Asialla olivat hänen mukaansa varsinkin ryhmän vahvat naiset, joita ”minä en saa kuriin”, sanoi Pertti.
– Olin saanut tiedon kapinasta jo etukäteen ja soittanut ryhmämme puheenjohtaja Iiro Viinaselle, oliko meidän ryhmällä vaatimuksia budjetin avaamiseksi. ”Ei ole”, vastasi Iiro. ”Mutta tietysti, jos sosiaalidemokraattien ryhmälle annetaan oikeus lisätä kannattajilleen mukavia eriä budjettiin, niin tilanne on toinen.” Asiaa puitiin ja pohdittiin pitkään tuona iltana. Tietysti ensisijainen vastuu ryhmänsä laittamisesta järjestykseen oli ministereillä (Matti) Louekoski ja Paasio, mutta myös pääministerin jyrähdys olisi auttanut. Lopputulos oli, ettei demariryhmää laitettu budjettikuriin, vaan lisämenoja hyväksyttiin, jolloin myös kokoomuksen eduskuntaryhmä esitti vastaavan määrän lisäyksiä.
Budjettirepeämän merkitys vuodesta 1991 alkaneeseen talouskatastrofiin oli Ilkka Suomisen mukaan nolla, mutta poliittiseen muistiin se jäi pysyväksi ja syyn kantajaksi leimattiin väärä mies.
– Lähtien siitä, että vastuullinen media tekee hyvää ja välttämätöntä työtä politiikan vahtikoirana, ja että ylivoimainen enemmistö kaikkien puolueiden poliitikoista taistelee puhtain asein puhtaan asiansa puolesta, lopetan kirjoitukseni vanhaan hokemaan valehtelusta: koskaan ei valehdella niin paljon kuin ennen avioliittoa, sodan aikana ja metsästyksen jälkeen, Ilkka Suominen toteaa.
