Halu panostaa korkeakoulutukseen on yksi niistä harvoista asioista, joille suomalaisessa politiikassa löytyy nyt kannatusta kautta koko poliittisen kartan. Yhteinen jaettu ymmärrys on siitä, että vain osaavien ihmisten kautta Suomi voi ylläpitää nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen tuottamia kaikkien arvostamia palveluita.
Yhtä lailla kaikissa puolueissa ollaan samaa mieltä siitä, että kilpailu huippuosaamisessa ja korkeakoulutuksessa on eri maiden kesken entistä tiukempaa. Ylevä tavoite siitä, että on osattava ja uudistuttava nopeammin kuin muut, on helpommin sanottu kuin tehty. Silti siihen on pyrittävä.
Tehtävää meillä riittää. Korkea-asteen suorittaneiden osuus Suomessa 2010-luvulla on noussut vain vähän. Tuoreimman OECD:n tutkimuksen mukaan korkeakoulutettujen osuus on noussut kymmenessä vuodessa 38 prosentista 41 prosenttiin. Samalla ajanjaksolla OECD-keskiarvo on noussut peräti yhdeksän prosenttiyksikköä 35 prosentista 44 prosenttiin. Tästä kehityksestä emme enää saa jäädä jälkeen.
Tästä syystä niin kokoomus kuin nykyiset hallituspuolueet ovat sitoutuneet korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiossa asetettuun tavoitteeseen suomalaisten koulutustason nostamiseksi. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä jokainen nuori suorittaa vähintään toisen asteen tutkinnon, ja puolet myös korkeakoulututkinnon.
Tätä taustaa vasten onkin ollut huolestuttavaa kuulla korkeakoulujen antamaa palautetta Rinteen hallituksen korkeakoulupolitiikan linjauksista. Samalla kun hallitus on asettanut tavoitteekseen lisätä korkeakoulujen aloituspaikkojen määrää, se ei ole osoittamassa korkeakouluille lisärahoitusta tätä varten. Ainoa poikkeus on Savonlinna, jonka ammattikorkeakoululle ollaan suuntaamassa merkittävä rahoituserä. Näyttää siltä, että siltarumpupolitiikka on siis valitettavasti astunut kuvaan myös koulutuksessakin.
Hallitus onkin asettamassa nyt korkeakoulut, paitsi Savonlinnan, vaikean valinnan eteen: joko otetaan lisäpaikkoja ilman rahoitusta, mikä voi näkyä laadun laskuna tai ei oteta lisäpaikkoja, jolloin saatetaan menettää asemaa korkeakoulukentässä. Nyt hallitukselta ja erityisesti korkeakoulutuksen kunnianpalautuksesta puhuneelta opetusministeri Li Anderssonilta tarvitaan tekoja, jotta korkeakoulut voisivat keskittyä heille annettuun tehtävään Suomen tulevaisuuden rakentajina.
Kyse on paljolti edellisvaalikauden oppositionkin alleviivaamasta arvovalinnasta. Esimerkiksi me kokoomuksessa olemme esittäneet hallituksen kaavaileman valtion omaisuuden myymistä järkevämmin kuin hallitus tekee. Kertyvästä kolmesta miljardista yksi miljardi pitäisi käyttää korkeakoulujen pääomittamiseen, mikä välittömästi parantaisi niiden taloudellista autonomiaa. Loput kaksi miljardia me käyttäisimme tulevaisuuden kannalta keskeisten liikennehankkeiden, kuten vaikkapa nopeiden raideyhteyksien toteuttamiseen.
Tähän ehdotukseen ministeri Andersson saa mielihyvin tarttua. Tavoite meillä on yhteinen, Suomi, jonka hyvinvointi perustuu meidän tärkeimpään omaisuuteemme. Osaaviin ihmisiin.
