Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:n julkaisema, vuonna 1951 laadittu salainen muistio valottaa puna-armeijan käyttämiä kuulustelumenetelmiä toisen maailmansodan aikana.
Erityisesti tiedustelun parissa työskenteleville laaditun raportin taustalla oli tarve ennakoida mahdollista tilannetta, jossa amerikkalaissotilaita jäisi Neuvostoliiton tai sen satelliittivaltioiden vangiksi osana kylmän sodan suurvaltakamppailua.
Raportin mukaan sotavankien kohtelu Neuvostoliitossa vaihteli huomattavasti sodan edetessä. Saksan hyökkäystä seuranneessa kaaoksessa sotavankeja kohdeltiin ”äärimmäisellä raakuudella”, eikä heitä hyödynnetty juurikaan sotilastiedustelun apuna.
Vankien kokonaismäärä pysyi perääntymisvaiheessa hyvin pienenä, ja heitä ampuneet sotilaat olivat myös usein humalassa.
Puna-armeijan alemman tason upseerit suhtautuivat sallivasti mielivaltaisiin teloituksiin, mikä vaikuttaa hermostuttaneen tiedustelutietoja epätoivoisesti kaivannutta neuvostojohtoa. Jo välittömästi hyökkäyksen jälkeen eli heinäkuussa 1941 annettu Josif Stalinin hallituksen direktiivi muistutti puna-armeijan komentajia edellisvuoden sotavankeja koskevista linjauksista. Asiakirjan mukan vankeja ei saanut loukata tai kohdella muutenkaan kaltoin.
Joulukuuhun 1941 mennessä poliittisen johdon hermostuneisuus kasvoi entisestään. Alempia sotilaskomentajia moitittiin, sillä armeijatason päämajoihin toimitettiin edelleen hyvin vähän vankeja. Käskyssä painotettiin, ettei vankeja saanut ampua summittaisesti, sillä heitä kaivattiin kuulusteluihin.
Neuvostoliiton propagandassa lietsotun Saksa-vastaisuuden uskotaan vaikuttaneen vahvasti yksittäisten sotilaiden toimintaan.
– Kostonhalu syntyi sekä kuvitelluista että todellisista sotarikoksista. Puna-armeijan joukoilla ei ollut riittävää koulutusta tai kurinalaisuutta, eivätkä sotilaat tunteneet omia ohjeitaan. Vankien tiedusteluarvoa tai työvoimapotentiaalia ei aluksi ymmärretty, muistion laatinut majuri Kermit G. Stewart toteaa.
Suomessa vangiksi jääneitä odotti häpeäjuna Siperiaan
Neuvostoliitto suhtautui äärimmäisen ankarasti myös vangiksi otettuihin kansalaisiinsa, sillä valtion ohjeistuksessa sotilaita oli käsketty taistelemaan kuolemaan asti.
Takaisin paenneet tai omien joukkojen vapauttamat vangit sijoitettiin yleensä erillisiin rangaistuspataljooniin, joita käytettiin häikäilemättä tykinruokana taisteluissa. Myös sotavankien perheenjäseniin kohdistettiin usein kostotoimenpiteitä, ja lähes kaikki sodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetut vangit tuomittiin pakkotyöleireille.
CIA:n mukaan Neuvostoliiton asenne vangiksi jääneitä sotilaitaan kohtaan kävi selväksi jo talvisodan jälkeen. Suomesta Neuvostoliittoon palautettujen junavaunuihin laitettiin merkinnäksi ”isänmaan petturit”, vaikka moni oli otettu kiinni vasta haavoittumisen seurauksena.
Vangiksi jääneet tuomittiin rikoksista Neuvostoliittoa vastaan eli ”isänmaan passiivisesta puolustamisesta”. Tämä käytännössä tarkoitti kahdeksasta viiteentoista vuoden vankeutta Siperian pakkotyöleireillä.
