Kouluista on puhuttu vaalien alla enemmän kuin moni arvasi ja hyvä niin. Kiitosta voi heittää opetus- ja kulttuuriministeriön suuntaan, joka rakensi vanhoista tiedoista ikään kuin uuden tarinan, sivistyskatsauksen: oppimistulokset laskevat ja suomalaisten koulutustason nousu on pysähtynyt. Tämä on ollut tiedossa oleva kehitys ainakin viimeiset 15 vuotta. Toinen kunniamaininta tulee Helsingille, jossa virkamiehet valmistelivat segregaation taltuttamiseksi kummallisia toimia, mm. painotusluokkien lakkauttamista.
Nämä aiheet herättivät suomalaiset kautta linjan ihmettelemään, mitä kouluissa oikein puuhataan, kun sieltä tullaan ulos armovitosilla ilman kunnollista luku- ja laskutaitoa? Miksi korkeakoulupaikkoja pantataan, vaikka halukkaita olisi opiskelemaan ja koulutustaso laskee? Miksi painotusluokilla olevia pitäisi rangaista siitä, että kaupunki on epäonnistunut kaavoituspolitiikassa ja segregoituminen syvenee?
Syitä kielteiseen kehitykseen on etsitty uusimmasta, vuonna 2016 voimaan tulleesta opetussuunnitelmasta, joka muka pakottaa opiskelemaan itseohjautuvasti avotiloissa. Uskaliaimmat ovat syyttäneet opettajia, myös digitalisaatio, löperöt vanhemmat ja koulukurin puute on mainittu. En usko syyllisten etsimisen edistävän mitään.
Huolestuttavaa on se, että oppilaiden väliset erot oppimistuloksissa ovat kasvaneet. Tähän on kiinnitetty kasvavaa huomiota viime vuosina, erityisesti tällä vaalikaudella ihan kyllästymiseen saakka. Oppimisen tuen ongelmat on tunnustettu ja tunnistettu jo vuosien ajan. Oppimisen tuen resurssit eivät riitä, mikä kuormittaa opettajia ja vaikeuttaa kaikkien oppimista. Hämmästyttävää onkin, ettei vihervasemmistolainen hallitus saanut tehtyä siihen mitään korjausta.
Mikä on sen vaikutus, että koulutuksen rahoitusta on leikattu miljardeilla, eikä 1990-luvun lamavuosien virheistä ollut opittu mitään. Vaikka suunta on nyt käännetty, vaikutukset nähdään vasta viipeellä, eivätkä korjaukset ole olleet riittävän suuria ja pysyviä.
Hämmentävää keskustelussa on ollut se, ettei kenelläkään tunnu olevan vastausta siihen, miksi taso laskee. Osa on myös sitä mieltä, ettei oppimistuloksissa ole suurta romahdusta edes tapahtunut. Itse kuulun tähän joukkoon. Suomi sijoittuu itse asiassa edelleen hyvään kärkijoukkoon ainakin Pisa-tuloksissa. Meillä sitä paitsi Pisa-tuloksiin ei valmenneta, eivätkä vanhemmat pääsääntöisesti osta yksityisopetusta lapsilleen. Olen nähnyt esimerkiksi Etelä-Koreassa, kuinka lapsilla ei ole koskaan vapaata aikaa, kun illalla käydään toinen koulupäivä maksullisessa valmennuksessa.
Liian vähän on mielestäni puhuttu siitä, mitä todella haluamme lasten ja nuorten koulussa oppivan. Mistä puhumme, kun suremme lukutaidon heikkenemistä? Haikailemmeko johonkin menneeseen, jossa luettiin viisikoita ja heppakirjoja kassikaupalla? Vai puhummeko laajasti ymmärrettynä vahvan peruslukutaidon ohella myös medialukutaidosta, kuvalukutaidosta, taidosta argumentoida ja käyttää kieltä? Mitä ovat tulevaisuuden lukutaito ja muut perustaidot?
Kahlasin muutamia artikkeleja ja kyselin omassa somekuplassani, mitä ihmiset haluaisivat koulussa opetettavan. Kukaan ei maininnut luku- ja laskutaitoa tai konkreettisia oppiaineita. Sen sijaan toivottiin näitä:
- kestävä elämäntapa ja luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen
- liikunta, omasta terveydestä huolehtiminen, ravinto
- empatiakyky ja suvaitsevaisuus
- talous, rahankäyttö ja verotus
- työelämätaidot, keskustelutaidot ja argumentointi, käytöstavat
- ryhmätyötaidot, osallisuus ja demokratiataidot,
- ongelmanratkaisu ja innovaatiokyky, luovuus ja
- kyky tunnistaa omat vahvuutensa
Kun katsoo tätä listaa, näitä taitoja opetellaan jo monessa oppiaineessa, eri tilanteissa niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Mutta kun katsoo samaan aikaan tutkimuksia siitä, mitkä asiat nuoria ahdistavat ja huolettavat, listaus on järkeenkäyvä. Nuoria huolettavat muun muassa Unicefin ja EVA:n mukaan ilmastonmuutos, turvallisuusuhat, eriarvoisuus, terrorismi, pandemiat, oma taloustilanne ja ravitsemus. Näihin nuoret etsivät vastauksia myös koulusta ja siksi niistä pitää sielläkin puhua. Oppiaineiden tuoma tieto myös lievittää ahdistusta, jos se osataan tarjoilla oikein.
Vaikka on syytä olla huolissaan tulevaisuuden osaamisesta ja oppimistuloksista, ei syyllisten etsintä tai äkkiväärät johtopäätökset ole järkeviä. Tarvitaan paljon enemmän tutkimusta ja etenemistä kokeilujen kautta. Koulutuspolitiikka on pitkäjänteistä, eikä ole syytä äkkikäännöksiin. Pikemminkin kentällä toivotaan vakautta ja rahoitukseen pitkäjänteisyyttä, ei sirpaleisia hankkeita, jotka haudataan rahoituksen loputtua.
