Suurperheen äiti kertoo blogissaan omasta koronataudin vuosipäivästään. Perheenjäsenillä alkoivat kovat kivut ja kuumeilu urheilupäivän jälkeen. Edellisviikolla oli kylässä ollut naapurin kurkkukipuinen lapsi, jonka koko perhe myös sairastui ”outoon ja rajuun flunssaan” hengenahdistusoireineen ja kuivine kurkkuineen.
– Ilta meni peiton alla poikien kanssa maatessa, Italian uutisia katsellessa, teetä juodessa ja yhtäkkistä sairastumista ihmetellessä. Seuraavana yönä alkoi minulla kummallinen, ankara ja todella kuiva yskä, jonka takia jouduin yökaupalla yrittämään nukkumista istualteni, äiti muistelee.
– Parin päivän päästä koko suu ja kurkku kuivuivat ja alkoi ankara jano, jota ei mikään juominen helpottanut. Vatsa meni ripulille. Yskään piti ottaa yskänlääkettä, mitä en koskaan elämässäni ollut joutunut tekemään, lääkkeitä viimeiseen asti välttelevä kun olen, sillä yskä ei irronnut ei sitten millään.
Viikon päästä alkoivat keuhkotuntemukset, hengästyminen asentoa vaihtaessa, painon tunne rinnalla, tunne keuhkojen ohuudesta ja paperisuudesta sekä hapen vähyydestä. Makuaisti katosi. Loput perheestä sairastui kolmen päivän kuluttua.
– Mutta minä olin sänkypotilaana ja kipeämpänä kuin koskaan yli kuukauden. Toipumiseen meni pari kuukautta, ja voimallisin jälkioire oli kokonaisvaltainen uupumus ja väsymys, joka ei helpottunut millään nukkumisen määrällä. Juokseminen ei onnistunut vielä syksylläkään, vaan keuhkoja poltti vartin hölkän jälkeen.
Äidin tautia ei koskaan testattu koronatestillä eikä häntä tutkittu juuri muutenkaan. Hän kävi kolmesti lääkärissä, mutta ohjeet olivat, että niin kauan kuin pärjäät kotona etkä ole kuolemanvaarassa, sinun on pysyttävä kotona.
– Ei siis koskaan tieteellisesti selvinnyt, sairastimmeko koronan vai emme. Eikä tule selviämäänkään. Mahdolliset vasta-aineet ovat varmasti jo aikaa sitten hävinneet, ja nykytiedon mukaan havaittavia vasta-aineita ei läheskään kaikille koronan sairastaneille edes muodostu.
– Itse olen varma, että tauti oli koronaa – se oli niin outo, erilainen ja oirekuvaltaan klassista koronaa vastaava, etten oikein keksi mitä muutakaan se voisi olla.
Hänen mukaansa koko loppuelämäksi jävä epävarmuus kalvaa ja muistuttaa.
– Kyllä tiedän, minä olen, tekisi mieli joka kerta sanoa. Yhä useammin kuitenkin pidän suuni kiinni, sillä testituloksen puuttuminen pysäyttää halun jatkaa.
– Harmistus, suru ja jopa ahdistus siitä, ettei testiin viime maaliskuussa päässyt, on viimeinen oire ja seuraus, joka sairaudestani on jäänyt. Pitkään eli kuukausia se kilpaili jälkiväsymyksen kanssa. Nukun yhä vieläkin pidempiä yöunia kuin koskaan (9-12h) ja väsymys on iltaisin kova, mutta siitä en osaa varmasti sanoa, onko se enää jälkioiretta vai vain normaalia talviaikaista suurempaa unentarvetta.
Hän ajattelee myötätuntoisesti useita kohtalotovereitaan, jotka ilman virallista diagnoosia eivät ole oikeutettuja moniin tartuntatautilain piirissä oleviin tukiin ja korvauksiin.
– Seuraukset viime maaliskuun testisekoilusta ovat moninaiset ja pitkälle ulottuvat, enkä varmasti ole yksin tuskailuitteni kanssa testaamattoman koronan takia. Se eli vertaistuki on pieni lohtu mutta lohtu kumminkin, ja sillä on kokoaan suurempi merkitys.
