Eduskuntavaalit käydään sunnuntaina 2. huhtikuuta. Seuraava hallitus on valtavien haasteiden edessä. Jo aiemmin Suomen julkista taloutta vaivanneiden pitkän aikavälin kestävyysvajeen sekä väestön ikärakenteen muutoksen lisäksi nykyhallitus on kasannut uusia ongelmia seuraajalleen. Valtiontalous on saatettu tällä kaudella myös lyhyen ajan rakeenteelliseen alijäämään. Velkaantuminen jatkuu kasvavana myös tulevina vuosina ilman korjaavia toimenpiteitä. Syynä tähän eivät ole koronatoimet tai Venäjän sodan seurauksena kasvatetut puolustusmenot. Syynä ovat näihin liittymättömät menot. Piikki on ollut auki kaikessa.
Kenen johdolla ja millä joukolla Suomen taloutta sitten ryhdytään laittamaan kuntoon? Ylen joulukuun kannatustutkimus ei tuonut kamppailun suurimman puolueen asemasta suuria muutoksia. Koko tutkimuksen merkittävin muutos oli keskustan kannatuksen laskun syveneminen kaikkien aikojen pohjalukemiin. Puolue tippui yhdeksän prosentin (-1,7) kannatuksellaan viidenneksi suurimmaksi, ohi vihreiden. Voimakas profiloituminen ydinkannattajille merkityksellisissä asioissa ei ole kannatuksen näkökulmasta kannattanut, vaan se on näyttänyt pikemminkin riitelylle.
Todennäköisesti moni mahdollinen kannattaja myös ihmettelee, miksi keskusta on tällaisia esityksiä alun perinkään päästänyt läpi hallituksesta.
Kuka on suurin?
Suuri kiinnostuksen kohde on se, miten kokoomuksen kärkimatka pitää vaaleihin mentäessä. Jos katsotaan kaksia aikaisempia vaaleja, niin todennäköisesti kannatusero supistuu vaalipäivään päästessämme. Ennen viime eduskuntavaaleja SDP:n kannatus oli 2018 marraskuussa 22,7 prosenttia. Vaaleissa viisi kuukautta myöhemmin SDP sai kannatukseksi 17,7 prosenttia (-5,0 %yks.) ja selvisi lopulta suurimaksi puolueeksi ainoastaan noin 7 500 äänen marginaalilla toiseksi tulleisiin perussuomalaisiin ja reilun 20 000 äänen marginaalilla kolmanneksi tulleeseen kokoomukseen. Suomen politiikan ja talouspolitiikan suunta ratkaistiin siten neljä vuotta sitten erittäin pienillä eroilla.
2014 marraskuussa keskustan kannatus oli 26,7 prosenttia, mutta hiipui 21,1 prosenttiin (-5,6 %yks.) vaaleissa huhtikuussa 2015. On siis viimeaikaisiin vaaleihin verrattuna täysin poikkeuksellinen suoritus, jos kokoomus onnistuisi pitämään kannatuseron kilpailijoihinsa läheskään näin suurena vaaleihin saakka.
Yksi selittävä tekijä gallupkärjen hiipumiseen matkalla, on vaalien lähestyessä median ja kilpailijoiden kriittisen huomion kiinnittyminen gallupjohtajaan hallituksen ja pääministerin sijaan. Tästä on nähty jo selviä merkkejä keskustelussa vaihtoehtobudjeteista.
Neuvoni kokoomukselle onkin: nyt pitää takapuolen kestää merivettä. Linja on valittu jo vaihtoehtobudjeteissa ja ohjelmissa. Nyt siitä pitää uskaltaa rohkeasti pitää kiinni, vaikka kuinka tulisi lunta tupaan. Kohtuuttomat heitot veronalennuksista velaksi ja vääristelevät väitteet köyhien kyykyttämisestä lentelevät varmasti. Jokainen niistä pitää ottaa mahdollisuutena kertoa rauhallisesti omat, hyvät perustelut esitetyille toimille. On kerrottava, miksi vähemmän velkaa kokonaisuudessaan ottaminen, työnteon verotuksen rakenteellinen keventäminen sekä sosiaaliturvan kannustavuuden lisääminen on lopulta parasta meille kaikille Suomessa.
Pitää myös muistaa, että vaikka kuinka hyvin asiansa perustelisi, niin selkeä enemmistö suomalaisista on silti eri mieltä tai äänestää jotakin muuta. Kaksi kolmasosaa tekee näin varmasti. Ja vaikka kolme neljäsosaa olisi eri mieltä tai ei vakuuttuisi perusteluista, ei sekään haittaa. Neljäsosan vakuuttaminenkin nostaisi huippukannatusta edelleen prosentilla.
Mikä on hallituksen kokoonpano?
Kokoomuksen ykköspaikan todennäköisyys vaaleissa on tämän hetken arvioni mukaan noin 75 prosenttia. SDP:n mahdollisuudet ykköspuolueeksi ovat noin 20 prosentin luokkaa ja perussuomalaisten 5 prosenttia. Ykköspaikan saavuttaminen on johtanut normaaliparlamentarismimme aikana jokaisella kerralla hallituksen muodostajan tehtäviin ja pääministeripuolueeksi. Varmaa tämä ei kuitenkaan ole.
Näkemyserot talouspolitiikasta ja eri asiakysymyksissä ovat olleet merkittävät puolueiden välillä. Siksi toimintakykyisen enemmistöhallituksen kokoaminen saattaa olla vaikeaa, erityisesti jos aiempien vaalien tavoin kannatuserot tasaantuvat ja enemmistöhallitukseen tarvitaan useita puolueita. Alusta alkaen huonoa hallitusta ei kannata kuitenkaan johtaa. Vuoden 2011 hallitusneuvotteluiden jälkeen, kolmannella kokoonpanolla ja neljännellä yrityksellä, käyntiin saatu sixpack -hallitus on esimerkki sellaisesta. Pienimmän yhteisen nimittäjän kompromisseilla kasaan kudotun hallituksen lopputulema oli nettonegatiivinen, vaikka hyviäkin päätöksiä se sai aikaan.
Neuvoni kokoomukselle onkin: jos et saa strategista, yhteiseen visioon sitoutunutta enemmistöhallitusta kasaan, on syytä miettiä jotakin muuta. Kokoomuslainen pääministeri tekemässä sosialidemokraattista talouspolitiikkaa on paitsi huonoa Suomelle, myös tuhoisaa kokoomukselle.
Suomessa ei ole normaaliparlamentarismin aikana yritetty hallita vähemmistöhallituksella kuten välillä muissa Pohjoismaissa toimitaan. Mieluummin kuin huono enemmistöhallitus, niin strateginen vähemmistöhallitus.
Rakentamalla sen esimerkiksi vihreiden tai RKP:n kanssa, voisi hajottaa opposition niin, ettei se pystyisi tekemään yhtenäistä oppositiopolitiikkaa. Sosiaaliliberaalille rohkeiden rakenneuudistusten politiikalle olisi mahdollista rakentaa eduskunnassa erilaisia enemmistöjä eri uudistuspaketeille yksi kerrallaan. Antaa sitten opposition kaataa hallitus ja viedä maa uusiin vaaleihin epäonnistuneen hallitustunnustelijan sijaan, jos niikseen. Uskon että kysyttäessä uudestaan kansalaisilta, saa rohkea uudistuspolitiikka aina vain suuremman kannatuksen.
