Juhlapuheiden aika on ohi. Kuka uskoo aidosti Yhdysvaltojen teräksenlujaan sitoutumiseen Natoon?
Brittiläinen politologi Quentin Skinner linjasi aikoinaan osuvasti politiikan ja puheiden välisen yhteyden. Hänen mukaansa puheet ovat poliitikon tekoja ja toiminta niiden tulosta. Haagin viikon takaisen Naton huippukokouksen juhlavat puheet ja kokouksen anti näyttäytyivät jo pian ulospäin laskelmoidulta teatterilta.
Vain muutamaa päivää myöhemmin Yhdysvaltojen teräksenluja sitoutuminen Eurooppaan, Natoon ja Ukrainan auttamiseen on saanut ukrainalaisten silmissä lähes korneja piirteitä. Asetoimitukset takkuavat ja Ukraina kärsii jälleen kerran huutavasta ammuspulasta.
Haagin huippukokouksen päättämättömyyttä kuvasi myös kokouksen päätösasiakirja, josta puuttui maininta Ukrainan Nato-jäsenyyden tavoittelusta. Kokouksessa Ukrainan asia – joka on koko Euroopan asia – jäi Donald Trumpin henkilökohtaisen show’n ja sen miellyttämisen jalkoihin. Euroopalla ja läntisellä maailmalla ei siten ole vieläkään yhteistä strategiaa Ukrainan tukemiseksi, Ukrainan sodanjälkeisestä tulevaisuudesta puhumattakaan.
Natolla ja EU:lla ei myöskään ole yhteistä linjaa sen suhteen, kuka ja millä valtuudella pitää yhteyttä Kremliin. Trump edustaa lähtökohtaisesti vain Yhdysvaltojen intressejä, koska hänelle Nato ja EU näyttäytyvät yhä vastenmielisinä ja lopulta amerikkalaisten etujen vastaisina toimijoina.
Kansallisvaltiovetoinen yhteydenpito, jota viimeksi Emmanuel Macron puhelullaan Vladimir Putinille edusti, konkretisoi Euroopan yhteisen linjan puuttumisen. Euroopassa käydään myös edelleen tuloksetonta keskustelua siitä, voidaanko Yhdysvaltoihin ja Trumpin hallintoon luottaa – samalla unohtaen luottamuksen perusfilosofian: joko luottamusta toiseen osapuoleen on tai sitten ei ole.
Naton pääsihteeri Mark Rutten lipevä Trumpin miellyttäminen paljasti sen, miten peloissaan koko puolustusliitto hänen paluustaan Valkoiseen taloon lopulta on. Vaikeista asioista ei kyetä käymään avointa ja kriittistä keskustelua, vaan ne lakaistaan toistuvasti maton alle. Kaiken A ja O on Naton yhtenäisyyden vaaliminen.
Ruttenin ja Naton tavoite on sinänsä perusteltu, mutta kuinka vakaalle pohjalle voidaan rakentaa puolustusliitto, jossa vaikeista asioista ja Trumpin ongelmallisesta suhteesta Putiniin vaietaan vuodesta toiseen? Kaiken edellä mainitun seurauksena koko länsiliittouma ja Eurooppa ovat haparoineet jo neljättä vuotta. Tämä päättämättömyys sopii erinomaisesti Kremlin despooteille – ja Kiinan Xi Jinpingille.
Euroopan heikkous näkyy puolustusteollisuudessa
Emmanuel Macronin viime keskiviikkoinen puhe konkretisoi sen, missä koko eurooppalaisen poliittisen ja sotilaallisen uskottavuuden ydinongelma tällä hetkellä on. Macronin mukaan eurooppalaiset ovat käyttäneet 75 prosenttia puolustusbudjeteistaan Ukrainan sodan alkamisen jälkeen (2022) Euroopan ulkopuolisiin ratkaisuihin.
Eurooppalaisten puolustusteollisuuden tuotteiden sijaan on ostettu kalliita amerikkalaisia ja eteläkorealaisia aseita ja asejärjestelmiä – kuten F-35-hävittäjiä – jotka muodostavat monien Nato-maiden ilmapuolustuksen ytimen. Euroopassa ei ole myöskään käyty perusteellista keskustelua siitä, miten maanosan puolustusteollisuutta, sen portfolioita ja tuotantoa voitaisiin linjata yhteisten tavoitteiden mukaisesti.
Mario Draghin vuoden takainen raportti nosti hyvin tämän ongelman esiin. Pelkästään hävittäjälentokoneita on käytössä kolme eurooppalaista mallia: ruotsalainen JAS Gripen, saksalainen Eurofighter ja ranskalainen Rafale. Macron muistutti lisäksi, että EU:lla on 1,5 miljardia euroa EDIP-ohjelmassa 27 maalle – kahdeksi vuodeksi – ja silti Euroopassa käydään eeppisiä väittelyitä siitä, pitäisikö ei-eurooppalaisten aseiden osuus rajoittaa 35, 40 vai 50 prosenttiin.
Macronin viittaama EDIP on komission ehdottama asetus, jonka tarkoituksena on alkaa toimeenpanna Euroopan puolustusteollisuusstrategiassa (EDIS) tunnistettuja konkreettisia toimia. Ne liittyvät Euroopan puolustusteknologisen ja -teollisen perustan sekä puolustustuotteiden saatavuuden vahvistamiseen ja varmistamiseen. Asetuksessa keskeistä on myös yhteistyö Ukrainan puolustusteollisuuden jälleenrakentamisessa ja modernisoinnissa.
Kun koko problematiikka vedetään yhteen, käy selväksi, kuinka merkittävä ristiriita vallitsee eurooppalaisten puheiden, julkilausumien ja sopimusten sekä konkreettisten toimien välillä. Visioita ja komiteapapereita Euroopassa riittää edelleen – poliittista tahtoa taas ei.
Yhteisen tilannekuvan puute on Euroopan kesto-ongelma
Ulkopuolisin silmin katsottuna on vaivaannuttavaa, että Ukrainan jo neljättä vuotta kestänyt eloonjäämistaistelu ei edelleenkään aiheuta riittävää huolta kaikissa länsiliittoumaan muodollisesti kuuluvissa valtioissa. Koska yhteistä tilannekuvaa ei ole, seuraukset näkyvät poliittisena päättämättömyytenä – ja siinä, että huomio Ukrainan tukemiseen siirtyy toistuvasti Yhdysvaltojen apuun tai Trumpin kulloisiinkin lausuntoihin.
Euroopan olisi nyt viimein ymmärrettävä, että Yhdysvallat ja sen nykyinen hallinto edustavat intresseineen uutta aikakautta, jonka yhteensovittaminen Euroopan arvoihin on äärimmäisen vaikeaa. Monissa Euroopan valtioissa tilannekuvaa hämärtävät myös sisäpolitiikan paineet ja maantieteellinen etäisyys Venäjän rajasta.
Kolmas ja historiallisesti syvälle juurtunut syy liittyy eurooppalaisten mukavuudenhaluun – ja siihen, että maailma halutaan nähdä sellaisena kuin toivoisimme sen olevan. Eurooppalaiset katsovat todellisuutta edelleen osin toiveidensa läpi. Mutta tämänkaltaisella maailmankuvalla ei voida enää puolustaa eurooppalaisia arvoja. On palattava 2000 vuotta vanhaan roomalaiseen viisauteen: ”Si vis pacem, para bellum” – Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.
