Verkkouutiset

Kilpailuvirasto epäili, että asfalttialalla olisi vuosina 1995-2002 toiminut valtakunnallinen kartelli. LEHTIKUVA/PEKKA SAKKI

Samat hinnat kaikkialla? – Suomea ei suotta sanottu kartellien luvatuksi maaksi

Mikkelissä ihmeteltiin jouluna 1990, miksi kinkut maksoivat kaikkialla saman verran, samoin polttonesteet huoltoasemilla.

Turun yliopiston yliopistonlehtori Mika Kallioinen käsittelee teoksessaan suomalaisia kartelleja. Ne ovat kilpailun ja taloudellisten suhteiden näkökulmasta paradoksaalisia järjestelyjä: niiden jäsenet ovat kilpailijoita, jotka haluavat välttää kilpailua.

Kilpailun vastustaminen oli kartellien perustamisen lähtökohta ja niitä yhteen hitsaava voima. Kartellien sisäisissä asiakirjoissa kilpailu nähtiin sairauteen rinnastettava uhkana, joka tuli kaikin keinoin torjua. Vanha sanonta kuuluikin, että kyllä huonokin kartelli vapaan kilpailun voittaa.

Maan tapa

Kartellit olivat yleisiä ja ne olivat juurtuneet syvälle Suomen talouselämään. On laskettu, että noin 80 prosenttia Suomen viennistä sotien välisenä aikana toteutettiin kartellien ja myyntiyhdistysten kautta.

Kartellisoituminen eteni voimakkaasti 1890-luvulla, jolloin perustettiin Suomen Paperiyhdistys, Suomen Tapettipaperiyhdistys ja Suomen Sahanomistajayhdistys. Toisen maailmansodan jälkeen yleistyivät erityisesti yritysten välillä suoraan solmitut kilpailunrajoitukset, kun aikaisemmin organisaationa toimineet kartellit olivat olleet hallitsevia.

Yleensä kartellien oli helpompaa sopia yhteisestä hinnoittelusta kuin esimerkiksi tuotantokiintiöistä. Tosin hintasopimuksia oli kuitenkin helpompi rikkoa, joten kartelleilla olivat omat sanktionsa, yleensä sakot, jotka menivät kartellin yhteiseen kassaan. Jyrkin rangaistus oli kartellista erottaminen.

Kallioisen mukaan on vaikea osoittaa toimialaa, jolla ei olisi esiintynyt kartelleja. Niitä ei ollut vain teollisuudessa, vaan kartelleja toimi kattavasti myös pienyritysvaltaisella, sirpaleisella palvelusektorilla. Hintojen sopimisen lisäksi etenkin 1960-luvulta lähtien niiden rinnalle ilmestyi muun muassa markkinoiden jakamiseen, yksinmyynti- tai rationalisointisointisopimuksiin sekä yrityskauppoihin liittyneitä kilpailunrajoituksia. Näin ollen puhe kartellien maasta on tuskin liioittelua.

Lainsäädäntö kiristyy

Suomessa kuin muuallakin Euroopassa teollisuuden läpikotainen kartellisoituminen toteutui muutaman sukupolven aikana, 1880-luvulta toiseen maailmansotaan. Lainsäädäntö laahasi jäljessä, joten ei ole yllättävää, että Suomi sai ensimmäisen kartellilakinsa vasta vuonna 1958 ja sekin vuosikymmenen kestäneen prosessin jälkeen. Valvontaa varten perustettiin kartellivirasto.

Osa yritysjohtajista suhtautui uuteen lakiin hyvin happamasti. Heidän mielestään Suomessa ei edes ollut varsinaisia kartelleja ja kartellilainsäädäntö oli vain kansainvälinen muotikysymys, jota ei Suomessa tarvittu.

Laista huolimatta viranomaisilla oli vähäiset mahdollisuudet puuttua kilpailunrajoituksiin. Vuosien 1964 ja 1973 lakimuutokset paransivat hieman viranomaisten keinovalikoimaa kartellien suhteen. Vuonna 1978 perustettiin markkinatuomioistuin.

Suomessa lainsäädäntö painottui pitkään pelkästään hintavalvontaan varsinaisen kilpailun edistämisen sijaan. Siten kartellit eivät juuri muuttaneet toimintaansa ennen 1980-lukua. Suomi kävi 1980- ja 1990-luvulla läpi suurta taloudellista ja ideologista murrosta. Parissa vuosikymmenessä Suomi muuttui melko suljetusta taloudesta teollisuusmaiden joukkoon lukeutuvaksi avoimeksi taloudeksi.

Kilpailun rajoittaminen ei ollut enää vaihtoehto Suomen kaltaisessa viennistä riippuvaisessa taloudessa aikana, jolloin maailmantalous yhdentyi ja avautui nopeaan tahtiin.

Purkaminen kesti kauan

Yritykset eivät yleensä luopuneet vuosikymmenien yhteistyöstä vapaaehtoisesti. Ratkaisevaa kartellien hajoamiselle oli kilpailulainsäädännön uudistaminen 1980-luvulla. Vuonna 1988 Suomeen perustettiin kilpailuvirasto. Siellä arveltiin optimistisesti 1990-luvun alussa, että räikeimmät kartellit olisivat jo karsiutuneet Suomesta. Kuviteltiin, että kartellit eivät enää kuuluneet modernin liikkeenjohdon strategiaan.

Kartelleja paljastui kuitenkin tiheään tahtiin ja osa niistä nousi esille niin valtakunnallisessa kuin paikallisessa julkisuudessa. Tapaukset herättivät uudenlaista mielenkiintoa. Esimerkiksi Mikkelissä ihmeteltiin jouluna 1990, miksi joulukinkut maksoivat kaikkialla saman verran, kuten myös polttonesteet huoltoasemilla.

Lainsäädännössä kartellit kiellettiin vuonna 1993. Silti vielä 2000-luvulla useiden suomalaisten suuryritysten epäiltiin olevan mukana eri kartelleissa. Joukossa olivat esimerkiksi Outokumpu, Kone, Lemminkäinen, UPM, Stora Enso, Metsäliitto, M-Real ja Ahlström.

Paljon huomiota sai niin kutsuttu puukartelli. Markkinaoikeuden mukaan metsäjätit UPM-Kymmene, Metsäliitto ja Stora Enso vaihtoivat vuosina 1997–2004 lainvastaisesti keskenään puukaupan hintatietoja. Kartelli paljastui, kun UPM-Kymmene itse ilmoitti siitä kilpailuvirastolle, minkä jälkeen kilpailuvirasto teki keväällä 2004 yllätystarkastukset Metsäliiton ja Stora Enson toimitiloihin useilla paikkakunnilla.

Lähes 500 metsänomistajan mukaan kartellista koitui heille tuntuvia myyntitappioita, koska yhtiöt olivat yhdessä alentaneet puun myyntihintaa.

Mika Kallioinen: Kartellien maa. Yritysten yhteistyö teollisessa Suomessa. 207 sivua. Gaudeamus Oy.

JARKKO KEMPPI

Uusimmat
› Uutissyöte aiheesta
MAINOS