Säästöpankkileirin pankkien enemmistö liittyi Suomen Säästöpankiksi vuonna 1992. Tuolloin säästöpankkien hätä oli jo huutava. Pankkikriisi oli tullut. Ylikuumentunut pankkien välinen kilpa, ylettömästi paisunut konttoriverkosto ja ylimitoitettu henkilömäärä olivat johtaneet tilanteeseen, jota aikoinaan Ylen ulkomaan toimittaja Erkki Toivanen oli eräällä liikkeenjohdon kurssilla kuvaillut:
”Menkää torin laidalle ja katsokaa kenen rakennuksia näkyy! Valta ja rahat on siellä.”
Suomessa torien laidat kaupungeissa ja kylissä olivat sodan jälkeisten vuosikymmenten aikana kuorrutettu pankkien konttoreilla. Pankit kilpailivat maanisen pakon vallassa. Ne uskoivat, että varallisuus on niihin sitoutunut ja ikiajoiksi turvattu.
Toisin oli käyvä, kun asiakaspalvelu tehostui, pankit alkoivat rahamarkkinoiden vapauduttua suorastaan tyrkyttää lainarahaa. Näin kiinteistöjen ja asuntojen suhteen alkoi muodostua kupla, joka oli syövä luottamuksen.
Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui kokoon toukokuussa 1992 linnaansa ns. Koiviston konklaavin, noin 30 vaikutusvaltaisen henkilön luottamukselliseen käskynjakoon.
Tarkoitus oli – ja se toteutui – painostaa Korkeimman oikeuden jäseniä olemaan suosiollisia pankeille näiden ja pankkien välisissä oikeudenkäynneissä.
Pankit olivat lähteneet jyräämään lainan ottaneita kuin syyllisiä velkoihinsa. Ehtoja muutettiin taannehtivasti. Tuhannet yrittäjät painostettiin sitomaan velkansa ulkomaanvaluuttoihin, jolloin Suomen markan heilahtelut merkitsivät kohtuuttomia muutoksia aiempiin sopimuksiin nähden.
Martti Häikiö ja Eero Sinkko eivät puutu edellä mainittuun, vaan tarkastelevat tapahtumasarjaa vain valtiovallan ja pankkimaailman keskinäisenä neuvotteluprosessina. Kirja ei uppoa yksilötason kokemuksiin.
Konklaavissa mukana ollut professori Heikki Ylikangas raportoi: ”Tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa”.
Säästöpankin viipalointi oli sittenkin hyödyllinen
Pankkien saama ylivalta velallisiin nähden oli julmaa. Vuoden toiminut markkinatalletuksilla mitattuna Suomen suurimman pankin pilkkominen ja sen jäänteistä muodostettu ”roskapankki” Arsenal oli tekijäin mukaan onnistunut ratkaisu. Arsenal lopetettiin vasta vuonna 2024, kun viimeisetkin riidat oli ratkaistu. Kirja ei nimeä syntipukkeja tai syyllisiä henkilötasolla, mutta suomalaisen pankkipolitiikan yleinen höltyminen johti tuhoon.
Moralisointia kirjan tekijät eivät harrasta, mutta teoksessa siteerataan Suomen Pankin palveluksessa olleen Liisa Halmeen väitöskirjaa. Se kritisoi valtion roolia. Keskuspankin hätärahoitusjärjestelmä ei lisää pankkijärjestelmän vakautta kolmesta syystä:
- se tarjoaa maksuvalmiutta pankille, joka ei voi muuten sitä saada, ja täten suojaa pankkia sen omien haitallisten toimien seurauksilta
- järjestelmä ei kannusta hyviä pankkeja varovaiseen pankkitoimintaan, koska se mahdollistaa huonosti hoidettujen pankkien toimintojen jatkamisen
- rohkaisee hyviä pankkeja liiallisen riskinottoon, koska nämä tietävät, että vaikeuksien tullessa keskuspankki tulee apuun
Kelvottomaksi osoittautunut Suomen Säästöpankki pilkottiin neljään osaan. Osansa saivat Kansallispankki, Yhdyspankki, Osuuspankki ja Postipankki.
Toimiala tervehtyi
Suuren kilpailijan jako neljään ja totaali kriisi saivat pankit tehostamaan kannattavuuttaan. Muutamassa vuodessa surkeassa tilassa ollut pankkitoiminta alkoi olla taas kannattava, mutta raskaimman laskun maksoivat niin pankkien henkilökunta kuin asiakkaatkin – kyynisesti todeten: veronmaksajat.
Vuosien 1990-1992 aikana 3 301 konttoria supistui 2 817 toimipaikkaan. Henkilökunnan määrä koki samana aikana 50 500 hengestä supistuksen lukuun 42 200. Eikä kutistamisella näyttänyt olevan loppua.
Muistan itse tuolta ajalta jatkuvien konttorien sulkemisilmoitusten irvokkuuden asiakkaan kannalta: ”Parannamme palveluamme sulkemalla seuraavat konttorit…”
Oma surullinen kuvionsa vuosien mittaan ei koskenut enää Suomen Säästöpankin tuhoa vaan luotettaviksikin koettujen pankkien koettelemuksia. Armas Lindgrenin suunnittelema ns. Kalevan talo Mannerheimintie 7 – Kaivokatu 12 toimi vuodesta 1971 kuuden eri nimisen pankin konttorina: Helsingin Suomalainen Säästöpankki, Suomen Säästöpankki, Kansallis-Osake-Pankki, Merita, Merita-Nordbanken ja Nordea.
Urakka maksoi 50 miljardia markkaa, velallisilta ja veronmaksajilta vietiin paljon, monelta henkikin itsemurhien muodossa. Mutta muutamassa vuodessa pankit tekivät taas positiivista tulosta – maksoivat aiheuttamansa – kiitos asiakkaiden, jotka toivat konttoreihin muutakin kuin vain hiekkaa lattialle.
Professori Martti Häikiö kuoli helmikuussa 2025. Yritysjohtajana toiminut ja hänen yhteystyökumppaninsa tietokirjailija Eero Sinkko saattoi yhdessä Häikiön lesken Tytti Varmavuo-Häikiön kanssa kirjan loppuun. Se ei tarjoa henkilönimiä syyllisiksi, mutta nimeää joukon vaikuttajia, jotka sitkeydellään veivät lävitse suuren haasteen. Koko systeemissä oli vika.
Martti Häikiö ja Eero Sinkko: Suomen Säästöpankin tuho. Aviador 2026.