Suomi sai osakseen maailmanhistoriallista huomiota kesällä 1975, kun kylmän sodan jakaman maailman 35 valtionjohtajaa kokoontui heinä-elokuun taitteessa Helsingin Finlandia-talolle Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk) päätöskokoukseen.
Suomen kesä oli parhaimmillaan. Allekirjoitettuaan päätösasiakirjan idän ja lännen silminnähden hyväntuuliset johtajat kokoontuivat ulkosalle kohottamaan laseja syntyneen neuvottelutuloksen kunniaksi. Syntyi käsite Helsingin hengestä, kyvystä ratkaista suurvaltajännitteet liennytyksen avulla.
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia nimitettiin myös Helsingin prosessiksi, mutta nimi olisi voinut yhtä hyvin olla Espoon prosessi, sillä valmistelevat keskustelut diplomaattien kesken käytiin Otaniemessä sijaitsevassa kokouskeskus Dipolissa – ja myöhemmin Genevessä.
Näissä keskusteluissa diplomaatit kiistelivät etenkin rauhanomaisesta rinnakkaiselosta.
Toinen maailmansota oli päättynyt ilman uutta Versaillesin rauhankonferenssia, jossa mantereen asioista olisi sovittu yhteisesti. Sen sijaan tuli kylmän sodan kahtiajako, kun Neuvostoliitto alisti itäisen Euroopan etupiirikseen ja totalitaarisen yhteiskuntajärjestelmään, jossa ihmisyksilöllä ei ollut sanottavaa arvoa. Neuvostoliiton pystyttämiä diktatuureja vastaan oli ollut useita kansannousuja. Ne oli kaikki murskattu sotilaallisesti.
Neuvostoliitto himoitsi Helsingistä ennen kaikkea yhtä asiaa: rauhanomaista rinnakkaiseloa. Se oli marxismi-leninismin pohjalta kehitetty ulkopolitiikan tavoite.
Itäinen suurvalta halusi vahvistaa toisen maailmansodan seurauksena miekalla piirretyt rajat sekä etupiirinsä. Jos länsi suostuisi tähän, riski uusista kansannousuistakin olisi pienempi. Rauhanomaiseen rinnakkaiseloon on nimittäin kirjoitettu sisään kaksi ajatusta: valtiot eivät puutu toistensa sisäisiin asioihin ja suurvalloilla on oikeus ylläpitää etupiiriä.
Länsimaiset diplomaatit kävivät Neuvostoliiton kanssa kovan kädenväännön siitä, tulisiko Helsingin päätösasiakirjaan maininta rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Päätösasiakirjassa vahvistettiin sodan myötä syntyneet valtiorajat sekä sovittiin rauhan ylläpitämisestä ja luottamusta lisäävästä yhteistyöstä. Rauhanomaista rinnakkaiseloa ei kuitenkaan mainita päätösasiakirjassa. Sen sijaan sopimukseen tuli runsaasti mainintoja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Tämä huolestutti neuvostojohtoa.
Neuvostoliiton pitkäaikainen ulkoministeri Andrei Gromyko joutui rauhoittelemaan Kremlin muita vallanpitäjiä. ”Älkää huolehtiko, olemme isäntiä omassa talossamme”, hänen kerrotaan tokaisseen. Sopimus allekirjoitettaisiin, mutta sen henkeä ei tarvitsisi kunnioittaa.
Toisella puolella Atlanttia innostus päätösasiakirjaa kohtaan oli yhtä laimeaa. Kun Yhdysvaltojen ulkoministerille Henry Kissingerille kerrottiin sopimusneuvotteluissa käydyistä kiistoista liittyen sopimuksen eri kieliversioihin, hän tokaisi pilkallisesti: ”He voivat kirjoittaa sen swahiliksi.” Reaalipolitiikan haukkaa kiinnostivat voimatasapaino ja aserajoitukset, eivät ihmisoikeudet.
Helsingin päätösasiakirjaa pidettiin useimmissa ensireaktioissa jättivoittona Neuvostoliitolle. Historia todisti kuitenkin toisin: länsimaat olivat saaneet diplomaattisen selkävoiton, jonka suuruus avautui vasta myöhemmin.
Helsingin päätösasiakirjalla on merkitystä yhä nykyään. Se loi nimittäin kokonaan uuden periaatteen kansainväliseen politiikkaan: rauha ja turvallisuus eivät riipu ainoastaan valtioiden välisistä suhteista, vaan myös siitä, kuinka hallitukset kohtelevat omia kansalaisiaan. Ajatus on yksinkertaisuudessaan vallankumouksellinen, ja täydellinen vastakohta rauhanomaiselle rinnakkaiselolle.
Helsingin prosessin seurantakokouksissa länsimaat kritisoivat Neuvostoliiton törkeitä ihmisoikeusloukkauksia. Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan ihmisoikeusaktivistit, toisinajattelijat, ymmärsivät, että sopimuksen myötä teoreettisten ihmisoikeuksien toteutumista voisi vaatia käytännössä. Tämä oli yksi monista tekijöistä, jotka myötävaikuttivat ensin itäblokin ja lopulta Neuvostoliiton romahdukseen. Se oli Euroopan modernin historian onnellisin tapahtumasarja.
Helsingin prosessi muuntui 1990-luvulla Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöksi (Etyj). Järjestö on ollut kansainvälisessä politiikassa painoarvoltaan verrattain kevyt ja se on nykyään käytännössä puolihalvaantunut Venäjän harjoittaman politiikan seurauksena.
Suomi toimii tänä vuonna Etyjin puheenjohtajana. Ei ole sattumaa, että Helsingin konferenssista tulee samalla kuluneeksi 50 vuotta.
Ennen Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Suomessa haikailtiin vielä nostalgisesti uudesta konferenssista, joka ratkaisisi taianomaisella Helsingin hengellä Euroopan poliittiset jännitteet. Tämä oli naiivia, sillä se perustui väärään diagnoosiin tilanteesta; ongelma ei ole ollut keskusteluyhteyden puute Venäjän kanssa, vaan Venäjän täydellinen piittaamattomuus ihmisoikeuksista ja sen harjoittama vihamielinen ulkopolitiikka.
Rauhanomainen rinnakkaiselo on juuri se, mitä Venäjä haluaisi nyt kaikkein eniten. Ja juuri sitä Venäjälle ei pidä antaa.
Lännen tavoitteena pitäisi olla Venäjän paluu kunnioittamaan yhteisiä pelisääntöjä, joihin jopa Neuvostoliitto kykeni aikanaan sitoutumaan. Siihen ei riitä sellainen rauhantila, jossa Venäjä voi huoletta jatkaa diktatuurin ja etupiirien rakentamisen tiellä. Helsingin konferenssia muistellessa, kannattaa liennytyksen sijasta muistaa sen luomaa periaatetta, jonka voi kääntää myös näin: jos valtiot sortavat omia kansalaisiaan, niistä tulee ennen pitkää turvallisuusongelma myös naapureilleen.
